”Sataa, sataa, pilvet matalalla mataa. Huomenna on varmaan poutaa, pilvet korkealla soutaa.”

Räntäsade Neitikoskella

Johdannon runonpätkä on jäänyt mieleeni jostakin Lappi-aiheisesta kirjasta. Oliko se itse Kullervo Kemppisen kirjoittama vai jonkin suuren vaeltajan jäljillä tarponeen, en muista. Sitaatti oli kuitenkin jäljennetty autiotuvan vieraskirjasta ja se kuvaa hienosti kulkijan tuntoja harmaana sadepäivänä.

Kiireetön vanhan liiton vaeltaja saattoi odotella syrjäisellä autiotuvalla poutasäätä vaikka päiväsotalla, mutta mitä tekee vapakalastaja sateisena syyskuun päivänä? Nuorempana olisin kirjoittanut, että sateen sattuessa kalastetaan sateessa, mutta nyt uskallan myöntää, että sateella on mukava köllötellä tupasalla ja odotella hauskempia kalakelejä. Voi rauhassa hapuilla katseella tasaisen tummanharmaata taivaanrantaa ja antaa ajatusten soljua vapaasti.

Sanasta Lappi nousi päällimmäisenä mieleeni Lapin alkuperäiskansa, saamelaiset. Eikä vain pohjoisimman maankolkkamme vaan koko Suomen alkuperäiskansa, joka jo vuosisatoja sitten ajettiin pois asuinsijoiltaan eteläisemmästä Suomesta ja pakotettiin vaihtamaan alkuperäinen pääelinkeinonsa metsästys ja kalastus porotalouteen. Muutamat Savossa asuneet esivanhempanikin lähtivät jo 1500-luvulla kuningas Kustaa Vaasan lupaaman määräaikaisen verovapauden innostamana uudisasukkaiksi rajaseudulle Kainuuseen. Vaikka suurimmat kärhämät käytiin venäläisten kanssa, rauhantahtoinen saamenkansa väistyi kohti pohjoista.

Ihmisyyden synkimpiä aikoja elettiin aina 1900-luvun alkupuolelle asti, kun valkoinen rotuoppi piti saamelaisia muita alempana kansana. Masentavan monet vanhat kuvaukset saamelaisista kertovat enemmän kirjoittajan omista ennakkoluuloista ja vieraan kulttuurin pelosta kuin alkuperäiskansamme todellisista elintavoista ja luonteenpiirteistä. ”Tutkijan” huomio kiinnittyi helposti yksittäisiin tapauksiin ja johti yleistyksiin, jotka leimasivat koko kansan. Lähes jokaisen vähemmistön kohtalo kaikkialla maailmassa.

Hilla on Lapin appelsiini
Metsämarjojen ammattimaisen poiminnan voisi rajata saamelais-
alueilla vain paikallisille asukkaille.

Vaan on saamelaisilla ollut ymmärtäjänsä ja puolustajansakin. Utsjoen ja Inarin kirkkoherran virkaan vuonna 1819 astunut Jaakko Fellman lienee heistä tunnetuin. Hänen kirjoittamansa ja Agathon Meurmanin suomentama Poimintoja muistiinpanoista Lapissa on lämminsydäminen ja onnistunut kulttuurihistoriallinen esitys pohjoisimmasta maankolkastamme ja sen hienosta alkuperäiskansasta.

Vaikka saamelaisten asema nykyisessä Suomessa ei ole lähellekään maailman huonoin, on aina jotakin parannettavaa. Koko Saamenmaan itsehallintoa voisi vahvistaa yli valtakuntien rajojen, myös itärajan. Saamelaisparlamentille voisi antaa nykyistä laajemmat oikeudet hallinnoida perinteisten nautintoalueidensa metsästystä, kalastusta ja muuta luonnonantimien hyödyntämistä. Vaikka olenkin jokamiesoikeuksien vahva kannattaja, hyväksyisin niiden kaventamisen saamelaisalueella. Ainakin osan valtion ”ryöstämistä” laajoista erämaa-alueista voisi palauttaa niiden entisille laillisille omistajille.

Saamelaisten kohtaloa pohtiessani ajatukseni viivähtivät tovin myös Kessin kairassa, jossa perheelläni oli osuus pieneen erämökkiin vuosina 1990-2005. Selailin hieman haikein mielin karttoja ja muistin, kuinka kiinnitin jo parikymmentä vuotta sitten huomioni Suomi-äidin niskassa olevaan kummalliseen loveen. Miksi ihmeessä rajalinja koukkaa tuolla tavalla Paatsjoen kohdalla syvälle länteen ja vie meiltä mahtavan joen ylimmät kosket, Jäniskosken-Niskakosken ja Kaitakosken?

Naamajoki Kessin erämaassa

Luulin ensin, että totta kai setä Stalin hamusi komeat kosket ja niillä jo olevat voimalaitokset Jatkosodan rauhateossa itselleen, mutta suuni jäi hämmästyksestä ympyriäiseksi kun selvisi, että alue ei edes kuulunut alunperin Neuvostoliiton aluevaatimuksiin. Todellisuudessa Suomen valtio ”myi” 176 neliökilometriä isänmaata itänaapurille 15. päivänä elokuuta vuonna 1947. Käytännössä sotakorvausten ja muiden rauhansopimuksen rasittama Suomi pakotettiin vielä rauhan aikana tähän ylimääräiseen alueluovutukseen.

Jäniskosken-Niskakosken alueen historiasta ja kohtalosta olisi mukava tietää enemmänkin. Hieno aihe vaikkapa TV-dokumentille.

Voitatti pihalaatan saumassaVaikka olen tässä viihtynyt lähdeteosten ja näppäimistön ääressä jo pitkän tovin, sade sen kuin jatkuu. Postilaatikolla pistäytyessäni huomasin, että sieniä puskee esiin jo pihalaatoituksen raoistakin.

Sieniä tosiaan nousee kuin sieniä sateella. Pakastimen uumenissa ja suolattuna kellarissa on talven varalle jo mahtavat määrät tatteja, keltavahveroita, suomuorakkaita, mustavahakkaita, haperoita ja pitkästä aikaa tosi runsaasti myös rouskuja.

En allekirjoita sienioppaiden ohjetta poimia sienet vasta poutasäällä. Sateen kostuttamista (limaisista) rouskuista irtoavat kaikki roskat helpommin kuin kuivista sienistä. Sienten märkyys ei haittaa, kun rouskut joka tapauksessa käsitellään keittämällä heti kotiin päästyä. Sateenpitävä hengittävä vaateparsi mahdollistaa suhteellisen miellyttävän luonnossa liikkumisen, kunhan ei vallan kaatosateeksi äidy. Hirvikärpäsetkään eivät ole yhtä ilkeitä kuin poudalla.

Huomenna (tai ylihuomenna) on varmaan poutaa, pilvet korkealla soutaa.