Särkikalojemme aateliin kuuluva säynävä ansaitsee parempaa kuin tulla mollatuksi mudanmakuisena ruotopesänä.

Säyne on hieno vapakalastuksen kohde

Eräässä verkkokeskustelussa on viime päivinä pohdiskeltu uistimeen napanneen ”oudon kalan”, säynävän olemusta. Tunnistamisen jälkeen kalaa sanottiin ihan syötävän makuiseksi, vaikka se särkikala onkin (särkikalatko yleensä syömäkelvottomia?). Seuraava kirjoittaja syytti roskakalojen lisääntymisestä vedenlaadun heikkenemistä. Erään lausunnon mukaan edes puolitoistakiloisesta ”ruotokasasta” ei ollut syötäväksi. Onneksi ketjussa oli myös useita säynävän puolustajia.

Säyne on hieno vapakalastuksen kohde. Perhoon tai uistimeen iskettyään se taistelee aluksi kuin taimen mutta väsähtää sitten täpläkylkeä nopeammin haavittavaksi. Joskus harvoin sitä saa useita kappaleita jopa peräkkäisillä heitoilla, mutta yleensä se väistää kalastajan tarjoamat houkutukset herkemmin kuin tavoitellut lohikalat. Hieman punertavalihaisena siitä saa kerrassaan hyvää suolakalaa, ”köyhän miehen lohta”. Ja savustetun säynävän ajatteleminenkin nostaa veden kielelle.

On surkuhupaisaa, että sitä mukaan kun keksitään aina vain parempia kalastusvälineitä ja kehitetään uusia kalastustapoja, kalastettavien ja kalastajien arvostamien lajien määrä sen kuin vähenee. Tavoiteltavan ja syötävän kalan pitää olla punalihaista, tai ainakin rasvaevällistä. Hauen, kuhan ja ahvenen kalastajaksikin saatamme vielä tunnustautua, jos pääsemme samaan kuvaan kyllin kookkaan yksilön kanssa.

Noin kuudestakymmenestä vakinaiseen kalastoomme kuuluvasta lajista kalastusharrastajien arvostamaan kastiin kuuluu alle kymmenen lajia, joista osa on erittäin uhanalaisia ja pitäisi siksi jättää ainakin paikoitelleen kokonaan rauhaan. Kalansyöjien suosikkilista on sitäkin lyhyempi: Norjan vuonoissa kasvatettua kassikalaa ja loput kotimaassa kasvatettua.

Säyne valitsee usein kuparin ja punaisen sävyjä

On kansallinen häpeä, että tuhansien järvien maassa ei osata eikä haluta hyödyntää vesissämme kasvavia valtaisia kalamassoja. Karttaan katsoen meidän pitäisi olla yksi maailman suurimmista kalanviejistä eikä ostajista. Järkyttävää tilannetta ei selitä edes tuhannesti toistettu hokema, että energiantuotantomme, teollisuutemme ja maataloutemme ovat pilanneet kalavetemme (vaikka se paikoitellen ja osaksi totta onkin). Yleiseksi syyksi ei käy myöskään väitetty liian ”vapaa” kalastus eikä perinteiset laajat pyydyskalastusoikeudet.

Syyt ovat syvemmällä. Samalla kun kalastusharrastuksesta on tullut sähköisen julkisuuden vuoksi entistä suorituskeskeisempää, on kalan ruuaksi valmistamisen ja syömisen taito jäänyt opettamatta jälkipolville. Työpäivän jälkeen on kiire näyttäviin harrastuksiin ja rentoutumaan, ei siinä ole aikaa näperrellä kalaruuan valmistuksen parissa. Valmista ja helppoa sen olla pitää.

Kun tutkin erään kunnan peruskoulun opetussuunnitelmaa hakusanalla kala, sain osumiksi sanat ”kreikkalainen”, ”aikalaskut” ja ”liikalaiduntaminen” sekä yhden ainoan sanan ”kalat” luonnontiedon kohdalla. Onko todella niin, että yhdeksän pitkää ja pitkäveteistä vuotta peruskoulua käyvälle nuorelle kansalaiselle ei opeteta ”pyöreän” kalan perkaamista, vaikka kotitalous kuuluu pakollisiin oppiaineisiin?

Nykyisten kouluikäisten vanhempina taitaa olla jo toinen sukupolvi, jonka valtaosalle kalaruuan valmistusta on kalapuikkojen lämmittäminen mikrossa tai korkeintaan valmiiksi fileoidun lohen kypsentäminen uunissa. Jopa Master Chef -kokkiohjelmassa ilkesi muutama kilpailija tunnustaa, että ei ole koskaan perannut kalaa. Mikä kokki se sellainen on?

Suorituskeskeinen urheilukalastus tähtää aina vain kookkaampien kalojen saamiseen ja saaliiden julkistamiseen. Sankaruuteen kuuluu myös kalojen päästäminen takaisin. Rumasti yksinkertaistaen tuntuu siltä, että kaloja saa kyllä kalastaa, mutta ei ottaa syötäväksi. ”Ei kai kenenkään tarvitse enää nykyaikana kalastaa ruuan takia, saahan kalaa kaupastakin”, siinäpä yksi yleinen älynvälähdys. ”Ostan mieluummin norjalaista kassilohta kuin kotimaista mössöä”, kailottaa toinen kaikuna perään.

Vaan ovatko ”norjanpunaisen” purijat pohtineet asiaansa loppuun asti? Lohikilon kasvattamiseen vuonon perällä lilluvassa verkkokassissa tarvitaan kilotolkulla ympäri maailman meriä pyydystettävää pikkukalaa, lisäravinteita ja kemikaaleja. Teurastettu lohi viedään leikeltäväksi Kaukoitään, josta se rahdataan takaisin Eurooppaan. Täysin kahjoa touhua, jonka mahdollistaa valtaisa massatuotanto ja tuontikalan olemattomat tullit.

Saara Hirvonen ja 1,85 kg säyne
Saara Hirvonen sai toukokuussa 2008 Saimaan
Yövedestä hienon 1,85 kg painavan säyneen,
joka toi hänelle suurkalastajamerkin.

Massiivinen kassikasvatus uhkaa myös Norjan vielä elinvoimaisia luonnonlohikantoja. Karkailevat kasvatuslohet sekoittavat luonnonlohien kantoja ja kasvattamoiden ohi uivat oikeat lohet saavat kylkiinsä tappavat määrät kalatäitä ja muita vitsauksia.

Eivätkö hallitus ja eduskunta pysty tekemään mitään ratkaisevaa kotimaisen kalan kysynnän elvyttämiseksi? Rutkasti lisää tullia ja veroa tuontikalalle, helpotuksia ja tukia kotimaiselle luonnonkalalle. Itämeren kalojen dioksiiniongelman vuoksi on kiinnitettävä erityistä huomioita sisävesien ammattikalastukseen.

Yksi (teko)syy kotimaisen luonnonkalan syrjimiseen ruokapöydässä on kalojen (väitetty) ruotoisuus. Jopa tahot, jotka vielä jaksavat vaatia kalansyönnin opettamista jälkipolville, toitottavat että syöjälle on tarjottava vain täysin ruodotonta kalaa. Kuinka ihmeessä nykyinen homo sapiens ei pysty samaan kuin oma sukupolveni 1950-luvulla, jättämään ruodot lautasen reunalle? Vain alle kouluikäiselle lapselle saattoi äiti silpiä ahvenen tai särjenpalat ruodottomiksi.

Vaikka kalan ruodottomuus olisikin kynnyskysymys, se ei estä kotimaisen kalan käyttämistä ravinnoksi. Kaikista tärkeimmistä kaloistamme saa perattua talteen myös ruodottomia makupaloja, ja ruotoisimmat osat voi jalostaa vaikka säilykkeiksi joissa ruodot eivät tunnu.

Senkin uhalla, että entisaikoja haikailevan ihmisen silmän sanotaan katsovan somasti taaksepäin, väitän että kaiken ruuan ja sen mukana kalan arvostus oli ennen korkeammalla. Kaikki veden vilja kelpasi syötäväksi. Lahna oli laatukala, säynävät syötiin, särkeä ei syljetty. Jopa salakkaa kalastettiin varta vasten myös ihmisruuaksi, kuten esi-isieni synnyinkylän Vanajan kylähistoriikki kertoo.

Tuontikalan ja kotimaisen kalan suhde on saatava muljahtamaan päinvastaiseksi. Yksi suoran vaikuttamisen keino on jättää tuontikala ostamatta ja vaatia omalta lähikauppiaalta kotimaista kalaa. Ravintola-asiakkaana voimme aina kysyä kalan alkuperästä ennen tilaamista. Jos kokki ei saa hauesta herkkua, menköön oppiin vaikka Ranskanmaalle.

Olen itsekin (kohteliaisuuttani) syönyt minulle tarjottua kasvatettua merilohta, mutta ikinä en ole sellaista ostanut. Lampeen heitettyä kasvatettua kirjolohta tulee joskus kalastettua erillistä maksua vastaan, ja toki monet taimenet ja varmaan kaikki järviloheni ovat kasvaneet pari vuotta rehupalleroilla, mutta aidointa kalastusta on ollut tuttujen luonnonkalojen pyydystäminen.