Huonoon tuotteeseen retkahtaminen harmittaa ostajaa vielä vuosien jälkeenkin. Asiallisella ja tarvittaessa sinnikkäällä valituksella voi kuitenkin saada itselleen myös oikeutta.

Rajalla

Jos tietää jo kaupassa ostavansa halpaa rihkamaa, saa tuotteen surkeasta laadusta ja lyhyestä käyttöiästä syyttää myös itseään. Valitettavasti arvostettu tuotemerkkikään ei aina takaa laatua, jos tavara on tuotu hätiköidysti keskeneräisenä markkinoille. Ikävimpiä ilmiötä ovat tuoteväärennökset, jotka nakertavat laatumerkkien markkinoita ja huonontavat niiden mainetta.

”Köyhän ei kannata ostaa halpaa” on ristiriitaiselta kuulostava, mutta usein paikkansa pitävä lausahdus. Kalliimpi, mutta samalla ehkä rutkastikin laadukkaampi tuote voi kestää monikertaisesti halpistavaran iän ja tulla siten pitkän päälle edullisemmaksi. Lisäksi laatutuotteen ostaja säästyy monelta ylimääräiseltä kauppareissulta ja tuotteen vikautumisen aiheuttamalta käyttökatkokselta ja muulta harmilta.

Ikävä kyllä hinta, tuotemerkin maine ja laatu eivät aina kohtaa. Kalliskin uutuustuote voi osoittautua lyhytikäiseksi hötöksi, jos valmistaja ei ole testannut sitä kunnolla kenttäolosuhteissa. Silloin testaajiksi joutuvat ensimmäiset ostavat asiakkaat, jotka oppivat usein kerrasta ja ostavat jatkossa jotain muuta. Valmistajan ja maahantuojan kannalta paras ratkaisu on vetää tuote kaikessa hiljaisuudessa pois markkinoilta.

Tässä kaksiosaisessa jutussani on kuvauksia vuosien mittaan ostamistani tuotteista, jotka olisin varmasti jättänyt ostamatta, jos olisin  tiennyt mihin olin ryhtymässä. Muutamassa tapauksessa vastuunsa tunteva kauppias tai maahantuoja kuitenkin pelasti päivän ja luottamukseni tuotemerkkiin palautui.

”Lujaa laatua”

Aloitetaan kalleimmasta ja ehdottomasti surkeimmasta eränkäyntiin liittyvästä ostoksestani. Olimme tehneet pitemmät kalareissumme jo vuosien ajan tosi pientä asuntovaunua (jota sanoimme ”kopiksi”) kiskoen. Kun kahdella pyörällä repivät matalat perheautomme eivät vieneet meitä aina sinne minne halusimme, haaveilimme maastoautosta, jolla voisi ajaa köykkyytellä vähän syrjäisempiinkin paikkoihin. Koska liikoja rahoja ei ollut ja asuntovelallista hirvitti ottaa lisää velkaa (tokko tuota olisi saatukaan), valinta kohdistui vähän käytettyyn ajopeliin, jota mainostettiin näyttävästi lauseella ”Lujaa laatua, Lada”.

Lada Niva kuormattuna

Mainoslause ei pitänyt paikkaansa. Lada Niva ei ollut luja eikä laadukas, lopulta emme sanoneet sitä edes autoksi.

Traumaattisin vika paljastui heti ensimmäisen tankkauksen jälkeen, kun pysäköin Nivan kuumana kesäpäivänä Mikkelin keskustaan. Huonolla onnella olisi voinut tapahtua samantapainen ”Mikkelin pamaus” kuin pari kuukautta myöhemmin samana kesänä Jakomäen panttivankidraaman loppuvaiheessa lähes samalla paikalla. Hyrysysyn bensatankista alkoi näet tulvia polttoainetta korkin ohi suoraan kadulle. Lientä oli tullut vajaassa tunnissa litratolkulla. Onneksi ei kukaan sattunut heittämään lätäkköön tupakantumppia.

Vein värkin merkkikorjaamolle, jossa koko vika kyseenalaistettiin ja se haluttiin korjata vaihtamalla tankin suulle ns. huohottava korkki. Väitin vastaan, että vika ei voi olla korkissa ja vaadin asian tutkimiseksi koejärjestelyä. Kovan inttämisen jälkeen vaatimukseeni suostuttiin. Takki täytettiin polttoaineella ja auton sisätilaa lämmitettiin tehokkaalla lämmittimillä. Ja kuinka ollakaan, muutaman minuutin kuluttua tankki alkoi tulvia vaikka tankinsuulla ei ollut korkkia lainkaan!

Tunturijärvelle lähdössä 1987

Vaadin vian korjaamista ilmaiseksi maahantuojan kustannuksella, sillä mielestäni vika oli tankin sisällä sen huohotusjärjestelmässä, joten kyseessä oli selvä valmistusvirhe. Korjaamopäällikkö ehdotti, että soittaisin itse suoraan Konelan pääkonttoriin Helsinkiin. Siellä puhelua kierrätettiin mieheltä toiselle, kunnes luurin päähän löytyi suorasanainen kaveri, joka ilmoitti että he eivät vastaa mistään. Kun väitin, että ainakin kaikki länsimaiset autonvalmistajat tuntisivat vastaavassa tilanteessa vastuunsa ja kutsuisivat kaikki myydyt auton ilmaiseen tarkistukseen, sain osakseni korvinkuultavaa hymyilyä. Puhuja ehdotti, että valittaisin suoraan Konelan pääjohtajalle, joka tosin puhuu vain venäjää.

En muista olleeni koskaan yhtä vihainen missään asiassa enkä kironneeni yhtä railakkaasti tuntemattomalle (tai tutullekaan) ihmiselle. Lopulta mies myönsi, että muutamassa kymmenessä maahantuodussa Lada Nivassa oli ollut samanlaista vikaa. Lopetin pitkän paasaukseni uhkaukseen, että nostan jupakan julkisuuteen, jos en saa oikeutta asiassa. Ihme tapahtui: kun vein autopommin seuraavana aamuna korjaamolle, sen tankki vaihdettiin ilmaiseksi uuteen.

Ensimmäisellä Ladalla ajetun Lapinreissun menomatkalla sen konehuoneesta alkoi kuulua pahaenteistä kolinaa vähän Siilinjärven jälkeen. Koska oli jo iltamyöhä, jäimme yöksi levikille soramonttujen viereen ja palasimme aamulla muutaman kilometrin päähän pienelle autopajalle, jonka nimi oli muistaakseni Aapposen Auto. Vaikka oli varhainen sunnuntaiaamu ja perheellä oli edessä lähtö hautajaisiin, korjaamon omistaja alkoi välittömästi auttaa pulaan jääneitä matkustavaisia.

Haimme ensin Siilinjärven huoltoasemalta uuden jakoketjun kiristimen rikkoutuneen tilalle. Sitten asentaja sanoi, että hän tekee osaan sellaisen muutoksen, että se ei enää koskaan mene rikki. Mies hitsasi kiristimeen lisää rautaa ja kohta kone hyrisi tasaisemmalla äänellä kuin ikinä ennen. Ja toden totta, se vika ei ajopeliä koskaan vaivannut.

Kiitosten jälkeen jouduin työntämään miehelle rahaa puoliväkisin, sillä hän ei olisi millään halunnut ottaa minkäänlaista korvausta avustaan! Lämmöllä muistan Aapposen Autoa joka kerran, kun ajamme paikan ohi vaikka itse korjaamoa ei ole enää olemassakaan. Sellaista ammattitaitoa ja auttamishalua kohtaa nykyisin enää aniharvoin.

Lada Nivan jakoketjun kiristin ei jättänyt meitä enää koskaan tielle, mutta muita murheita riitti senkin edestä. Heikointa vekottimessa olivat kardaaniakseleiden nivelten ristikot, jotka rikkoutuivat kaikkiaan seitsemän (7) kertaa, ja aina Lapin reissulla asuntovaunua (alle 750 kg) vedettäessä. Eräällä reissulla meni kaksi murrosta. Kaksi kertaa korjautin vian huoltoasemalla ja viidesti tein remontin itse, kun olin opetellut vierestä katsomalla kuinka homma hoidellaan.

Taas konepelti pystyssä

Opinkin pitämään vastedes aina paria murroksen ristikkoa hansikaslokerossa varaosana. Kärsämäellä korjauksen teki itse Teboil-aseman omistaja, kun asentajaa ei saatu sunnuntaina nopeasti paikalle. Mitenkähän nykyisin saisi apua vastaavissa tilanteissa? ”Huoltoasemilla” huolletaan kyllä ihmistä, mutta autoon niiltä ei saa juuri muuta kuin kallista menovettä.

Kerran Ivalon suoralla alkoi pellin alta pössytä sankkaa vesihöyryä. Kun nostin konepeltiä, syynä ei ollutkaan olettamani tuulettimen hihnan katkeaminen, johon olin varaosalla varautunut, vaan kyseessä oli astetta vakavampi vaurio: vesipumppu oli sanonut riks, räks ja poks. Rullasin kylällä olevalle Teboil-huoltamolle vikaa korjauttamaan. Mutta eihän siitä mitään tullut: katsoivat kai karvaista miestä ja kieltäytyivät korjaamasta vikaa kaikenlaisiin kiireisiin vedoten. Varaosan sentään myivät ja antoivat luvan omatoimiseen remontointiin jossain nurkan takana. Puolityhjää hallia en saanut käyttää, vaikka satoi. Ehtivät ”kiireiltään” kuitenkin käydä pariinkin kertaan virnuilemassa, että tuleekohan etelän miehen korjaushommasta mitään. Tuli, ja sillä vesipumpulla ajeltiin omat ladailut loppuun asti.

Kotipuolessakin tulivat korjaamot tutuiksi, sillä vikoja piisasi lähes joka kuukaudelle vuodessa. Paikkakunnan legendaarinen monitoimiasentaja Hannu V kehotti kerran, että aja tuo rakkine Pelloksen suoralle ja jätä se sinne. Jostain syystä minulle oli kuitenkin kehittynyt jonkinlainen viha-rakkaussuhde Ladaan, enkä osannut siitä noin vain luopua. Säilytin sen jopa senkin jälkeen, kun pihaamme ilmestyi BMW.

Ettei menisi pelkäksi moittimiseksi, oli Ladassa hyviäkin puolia. Se oli lyhyiden korinylitysten, maastovaihteiden ja tasauspyörästön lukon ansiosta oikea maastopeli, jolla pääsi pahoihinkin paikkoihin. Se käynnistyi bensakoneena nöyrästi kovallakin pakkasella. Mutta maantiellä se oli äänekäs ja bensajuoppo jyrä, jota ei ollut mikään nautinto ajaa.

Kun lopulta aloin kypsyä ajatukseen luopua Nivasta, tapahtui jotakin ihmeellistä. Kauniina kesäpäivänä tontin kulmalle ilmestyi kaksi hymyilevää venäläispoikaa, Andrei ja Sergei, jotka ilmaisivat selvällä suomen ja englannin sekakielellä olevansa halukkaita ostamaan Ladan. Kun ilmoitin hinnaksi noin kaksi kertaa sen summan, minkä mokomasta olisin Suomeen myytäessä saanut (jos joku olisi sen huolinut), pojat lukivat kouraani vastaavan summan edestä sadan markan seteleitä ja puristimme kättä päälle.

Lada hörähti iloisesti käyntiin ja poistui lopullisesti elämästämme. Eikä tule takaisin minkäänlaisena inkarnaationakaan. Enhän vain missään kohdassa sanonut Ladaa autoksi?

Jutun toisessa osassa kirjoitan lyhyesti muutamasta muusta vikaostoksestani.