Valtion kalakortti eli virallisemmin kalastuksenhoitomaksu on todellinen tasaverojen äiti, josta olisi mahdollisuus päästä eroon kalastuslain uudistuksen yhteydessä.

Ahvenen täkyongintaa

Kalastuslain kokonaisuudistusta osaltaan työstävä rahoitusjaosto on tällä hetkellä – ei kahden, vaan – kolmen vaiheilla, sillä se on päättänyt esitellä uudistushankkeen työryhmälle kolme erilaista kalatalouden rahoitusmallia: 1) Nykyinen maksujärjestelmä kehitettynä, 2) Yhden kortin malli ja 3) Budjettimalli.

Rahoitusjaoston kokouksessa 8.4.2011 valtaosa paikalla olleista jäsenistä kannatti yhden kortin mallia.
Alkukesän uutisista sai sen käsityksen, että lähinnä kalavesien omistajia edustava Kalatalouden keskusliitto (KKL) olisi vakaasti yhden kortin mallin kannalla ja että Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö (SVK) säilyttäisi mielellään varsinaisen lupamaksun ohella myös veroluontoisen maksun. Jälkimmäisen etujärjestön kannanotto aiheutti myös jäsenistön keskuudessa hämmästelyä, eikä syyttä.

SVK haluaa omien sanojensa mukaan tehdä lupajärjestelmästä yksinkertaisen, joustavan ja asiakasystävällisen. Järjestön nettisivujen pääkirjoituksen mukaan lakia on kehitettävä niin, että
– onginta ja pilkintä sekä yhdellä katiskalla kalastaminen ovat maksuttomia yleiskalastusoikeuksia,
– viehekalastus ja siihen verrattavat aktiiviset kalastustavat ovat maksullisia yleiskalastusoikeuksia, mukaan luettuna usealla vavalla uistelu lisämaksua vastaan ja
– verkoilla ja muilla seisovilla pyydyksillä tapahtuvassa kalastuksessa tarvitaan kalastusoikeuden haltijan lupa.

Lupajärjestelmän joustavuutta SVK haluaa lisätä yhden ja kahden vuorokauden luvilla siten, että maksaminen onnistuisi kaikilla nykyaikaisilla maksutavoilla, esimerkiksi kännykällä. SVK arvostelee yhden kortin mallia siitä, että se sisältäisi lähtökohtana oletuksen kalastajan kyvyttömyydestä valita itselleen sopiva kalastuslupa ja että siksi kaikkien tulisi maksaa kalastustavasta ja -alueesta riippumatta sama maksu.

SVK:n jäsenet eivät varmaan kalastusluvissaan sekoilekaan, mutta satunnaiselle kalastajalle ”valtion kalakortti”, jolla ei saa kalastaa, on jo melkoinen mysteeri. Eräänkin kerran olen saanut selitellä asiaa siitä kysyneille vähemmän kalastaville. Jos kalastuksenhoitomaksun nimi olisi rehellisesti kalastusvero, se olisi kansalaisille helpommin ymmärrettävä.

Kevään eduskuntavaalitaistelua seuranneille tuli varmasti tutuksi termi tasavero, vaikka sen sisältö taisi jäädä monille hämäräksi. Tasaveroksi sanottiin esimerkiksi arvolisäveroa (ALV), joka on tällä hetkellä useimmista tavaroista ja palveluista 23 %, poliitikkojen mukaan siis yhtä paljon kaikista. Oikeasti ALV on yhtä suuri vain samanhintaisilla tuotteilla. Samalla prosentilla perittävä kunnallisverokaan ei ole käytännössä tasavero, koska verotuskynnys ja verovähennykset alentavat suhteellisesti eniten pienituloisten verotusta.

Kalastuksenhoitomaksu on sen sijaan todellinen tasavero, sillä se on yhtä monta euroa jokaiselta sen maksajalta. Siis yhtä monta euroa, ei prosenttia. Kaksikymmentäkaksi (22) euroa vuodessa on suurituloiselle tuskin pisara meressä, mutta vähäväkisemmälle jo koko kauhallinen. Ja tuo sama summa kalastusveroa menee jokaiselta kalastustapaan ja -aikaan katsomatta: sen maksaa samansuuruisena niin ammattikalastaja kuin yhtä katiskaa omassa mökkirannassaan satunnaisesti pitävä lomailijakin.

Suomessa jaetaan verovaroista rahaa monenlaisen yhteiseen hyvään. Osaltaan yhteiskunnan varoilla rakennetaan ja ylläpidetään esimerkiksi kalliita urheilu- ja kulttuuripyhättöjä ja organisaatioita, vaikka kaikki eivät niitä käytäkään. Niitä pidetään kuitenkin kansakunnan terveyden ja henkisen kunnon kannalta satsauksen arvoisina.

Koska lähes kahden miljoonan suomalaisen harrastama vapaa-ajankalastus on samalla kertaa ulkoilmassa tapahtuvaa urheilua (sports) että pitkän perinteensä vuoksi mitä suurimmassa määrin myös kulttuuria, sitä voisi tukea verovaroin samalla tavalla ja samoin perustein kuin urheilua ja kulttuuriakin.

Ehdotan erittäin vakavissani, että tasaverojen äiti, valtion kalastuksenhoitomaksu siirrettäisiin kalastuslain uudistuksen yhteydessä maksettavaksi valtion budjetista. Silloin se kirpaisisi eniten suurituloisia ja vähiten pienituloisia ja ei lainkaan heitä, jotka eivät maksa mitään veroa.

Kalastuksenhoitomaksuna perittävän veron tuotto on ollut pikkuraha (vuonna 2008 noin 5,5 miljoonaa euroa) verrattuna melkein mihin tahansa muihin valtion tuloihin ja menoihin. Siitäkin turhan suuri osa menee maksujärjestelmän kuluihin. Tuon summan voisi kevyesti erottaa korvamerkittynä rahana kalastusvälineiden ja -palveluiden arvonlisäverosta, jolloin maksajina olisivat yksin kalastajat maksukykynsä mukaan. Ei pitäisi olla valittamista niilläkään, jotka eivät itse kalasta.

Kalastuslakiehdotukseni: Yhden kortin budjettimalli

1. Kalatalouden perusrahoitus hoidetaan korvamerkittynä osana kalastusvälineiden ja -palveluiden arvonlisäverosta. Nykyinen kalastusvero (kalastuksenhoitomaksu eli ”valtion kalakortti”) poistetaan.

2. Omalla tai yhteisellä (osakaskunnan) vesialueella kalastaminen on maksutonta ellei yhteisö itse määrää maksua. Näin kalavesien omistajat saavat oikeudenmukaisen korvauksen siitä, että ovat joutuneet luovuttamaan alueitaan yleiskalastusoikeuksien piiriin.

3. Onkiminen, pilkintä ja yhdellä katiskalla kalastus ovat maksuttomia yleiskalastusoikeuksia tietyin varauksin. Poikkeuksia ovat mm. lohikalapitoiset virtavedet ja erikoiskalastuskohteet. Onkimisen ja pilkkimisen määritelmiä tarkistetaan ja yksinkertaistetaan.

4. Viehekalastukseen tarvitaan joko koko maassa voimassa oleva maksullinen viehekohtainen yleiskalastuslupa tai kalastusoikeuden haltijan antama alueellinen lupa. Kalastaja voisi käyttää kerrallaan enintään kuutta valtakunnallista viehelupaa. Luvan voi maksaa kaikilla maksutavoilla erimittaisiksi ajanjaksoiksi. Vuosiluvan hinta voisi olla esimerkiksi 30 euroa käytettävältä vieheeltä. Alle 18- ja yli 64-vuotiaat vapautetaan yleiskalastusmaksuista kuten nykyäänkin.

5. Kalastusoppaiden toimintaa helpotetaan mahdollistamalla pienten ryhmien (enintään 6 henkilöä) kalastaminen valtakunnallisilla luvilla.

6. Verkkokalastukseen ja muuhun seisovilla pyydyksillä tapahtuvaan kalastukseen tarvitaan aina kalastusoikeuden haltijan lupa. Pyydysmääriä ei rajoiteta valtakunnallisesti vaan kalastusalueittain.

7. Eri kalalajeille säädetään tarvittaessa valtakunnallisia tai alueellisia kalastuskiintiöitä ja rauhoituksia.

Eli, jos haluat kalastaa yleiskalastusoikeuden piirissä olevilla vesillä muulla tavoin kuin onkimalla, pilkkimällä tai yhdellä katiskalla ja olet 18-64-vuotias, niin maksat YHDEN kalastusluvan joko valtiolle tai kalastusoikeuden haltijalle. Lupaehdoissa kerrotaan selkeästi miten, missä, milloin ja minkä verran saat kalastaa.