Kovat helteet veltostuttavat kalat siinä missä niitä pyydystävät ihmisetkin. Väärin: ahven voi olla hurjassa iskussa keskellä kuuminta kesäpäivää!

Hellepäivän ahven

Ihminen urautuu helposti harrastuksissaankin. Koska ahvenen täkyonginta on Saimaalla parhaimmillaan yli 4 metrin syvyisessä vedessä, olemme lähes aina hakeutuneet syvien vesien äärelle samoille tutuille onkikarikoille. Kalaa ei aina tule roppakaupalla joka paikasta, mutta viiden parhaan onkipaikkamme läpikäyminen ei ole vielä koskaan pettänyt.

Mutta voisiko täkyongella saada ahventa keskellä päivää myös matalasta metsäjärvestä? Koska vastauksen kysymykseen saa vain kokeilemalla, vetäisimme pihassa aina lähtövalmiina pyörien päällä olevan soutuveneemme järvelle, josta olemme käyneet talvisin pilkkimässä monet isomusahvenet.

Urautumisesta johtunee sekin, että tähän saakka olemme kalastaneet kyseisestä järvestä kesäisin lähinnä vain heittouistimella. Runsaan vesikasvuston vuoksi siiman jatkeena killuu lähes poikkeuksetta minkä tahansa värinen Minnow Spoon. Muutaman tunnin soutelu pitkin saarten rantamia tuottaa harvoin alle kymmentä haukitärppiä. Lippojenkin heittäminenkin onnistuu kaislikoiden ja lumpeikkojen laitamilla, mutta ahvenet ovat olleet yleensä kokohaitarin 50 – 500 g alarajoilla.

TäkyongintatapsiKoska meillä ei ole järvelle pyydyslupia, emme voineet käyttää syöttien hankkimiseen täkyverkkoa. Syötit oli sen vuoksi ongittava. Ja ennen onkimista oli tietysti hankittava ongensyötit! Helpommin sanottu kuin tehty, sillä rutikuivasta pottumaasta ei kohtuullisella tonkimisella noussut kuin maan tomua. Mutta lehtikompostista löytyi sentään pieniä kellertäviä ja helposti rikkoutuvia luiruja, joille en ole koskaan oppinut muuta nimeä kuin ”paskamato”. Ne saivat nyt kelvata, sillä punaisia kärpästoukkia olisi pitänyt hakea Mikkelin Kala-Kallesta asti.

Kun olet vesillä veneessä, olet jo perillä. Tuo kiireettömän purjehtijan mietelause mielessämme aloitimme kalastuksen jo yhden aironvedon jälkeen lähtörannasta. Masentavan tiheäksi kasvanut pohjakasvusto ei kuitenkaan kätkenyt tällä kertaa ottihaluisia haukia. Liiallinen rehevöityminen ja turhan lämmin vesikö olivat ajaneet kalat väljemmille vesille? Myöskään matkalla vastarannan pikkusaarille ei kaloihin saatu kunnon tuntumaa, vaikka kokeilimme useita paikoista niin heittämällä kuin soutamallakin. Outoa.

Kevytankkurin virkaa hoidellut tiiliskivi molskahti matalaan veteen heinää kasvavan pikkuluodon päälle. Avasin tosipienellä koukulla ja seitinohuella siimalla varustetun onkeni, jolla tähän saakka on pyydystetty pelkästään syöttisalakoita raksikalastusta varten. Madon pujottaminen piskuiseen koukkuun tuotti tarpeettomasti ongelmia ja huonotuulisuutta semminkin kun apusilmät olivat unohtuneet kotiin.

Heivasin ongen veteen heinätuppaan toiselle puolelle- ja nostin sen saman tien takaisin! Koukussa rimpuili 10-senttinen särki, jonka pujotin selkäevänsä etupuolelta vaimon virvelissä olevan onkitapsin koukkuun.

Isot kannattaa ottaa haavillaOnkitapsi on yksinkertainen noin puolen metrin mittainen pätkä 0,25 mm paksua fluorihiilisiimaa, jonka yläpäässä on lenkkisolmu ja 15-30-grammainen paino ja alapäässä pitkävartinen nro 6 koukku. Tapsi on erittäin nopea kiinnittää koska tahansa notkean virvelivavan siimassa olevaan viehelukkoon. Syötti kiinnitetään koukkuun siten, että koukun kärki tulee esiin syöttikalan selästä pääpuolelta. Syötin tulee asettua vaakasuoraan asentoon.

Kun perätuhdolla istuva vaimo laski syötin pohjan tuntumaan, alkoi vavan kärki välittömästi nyökähdellä. Tottuneena syöttionkijana hän ei tempaissut heti vaan odotti kunnes petokala alkoi viedä onkea kunnolla. Pieni nykäisy vavalla ja kala oli kiinni. Eikä mikään vähäinen sintti, sillä pieni kela sirautteli siimaa ulos parikin kertaa ennen kuin ahven köllähti haavin uumeniin.

Alkoi kiihkeä onkisessio keskellä kuumaa keskikesän päivää. Oma roolini supistui lähinnä syöttien ongintaan, sillä kookkaat ahvenet purivat täkyihin sitä mukaa kun sain niitä ongittua. Syöttikalat söivät heinätuppaan takana matalassa vedessä ja petokalat selän puolella syvemmässä vedessä. Ahvenien syöntihuuma oli niin valtava, että tuskin varttikiloinen raitapaitakin saattoi ahtaa suuhunsa yli 10-senttisen syöttikalan.

Läiske ja lotina houkutteli paikalle myös haukia. Ahvenen onginta keskeytyi peräti kuudesti hauen väsyttelyyn. Ihme kyllä fluorihiilitapsi ei katkennut kertaakaan, vaikka emme käyttäneet minkäänlaista peruketta. Sykähdyttävimmät sekunnit tarjosi 3-4-kiloinen hauki, joka puri ongessa jo olevaan noin 300-grammaiseen ahveneen kesken nostamisen. Riitely saaliista päättyi tällä kertaa kalastajan voittoon, sillä hauki luovutti ja avasi kitansa juuri ennen haavia. Harmi vain, että valokuvaaminen myöhästyi täpärästi, kun taskukameran nappuloiden kanssa tuli tarpeetonta sähellystä silmälasien puuttumisen vuoksi.

Syöttien onkimiseen varatut madot loppuivat sopivasti kuudentoista ahvenen jälkeen. Heikkolaatuisilla madoilla pystyi onkimaan korkeintaan pari särkeä ennen kuin syötti oli jo vaihdettava uuteen. Ennen seuraavaa reissua lienee pakko investoida yksi euro kärpäsentoukkapurkkiin, joita kunnon tarvikekauppiaat pitävät valikoimassaan kesälläkin.

PerkausjäteKuusitoista ahventa painoi yhteensä noin 4 kiloa, joten keskipaino oli sisävesille kohtuullinen 250 g. Suurimmista noin puolikiloisista raitapaidoista otin fileiden lisäksi talteen myös selkäruodot, joiden vieressä on mielestäni kalan kaikkein maukkaimmat osat. Voissa paistettuna taivaallista särvintä!

Perkausjätteen loppusijoitus voi muodostua ongelmaksi, jos käytössä ei ole kunnon kompostia. Hautasin reilun puoli ämpärillistä soskia kuivikekerrosten väliin ja lisäsin lopuksi vielä päälle tavallista reilumman kerroksen silppua. Kuivikkeena käytän oksasilppurilla tehtyä massaa. Ei ole pahemmin lemahdellut, ja tuloksena on mustaa multaa puutarhan puolelle.