Kahden kilon siika on iso kala, mutta niin on kuuden kilon kuhakin satunnaiselle jokamieskalastajalle.

Kuusikiloinen

Vaikka olen kirjoitellut Erälehteen ja tähän blogiini muutamia ennätyskalajuttuja, en itse ole mikään intohimoinen ennätysten jahtaaja. En lähde koskaan varta vasten tavoittelemaan mahdollisimman suurta kalaa vaan suurta elämystä, jonka voi tarjota minkä kokoinen kala tahansa tai jokin muu mukava sattumus. Kymmeniin kalastusvuosiini on kuitenkin sattunut muutamia köllikkäluokan kaloja, niin kuin jokaiselle joka jaksaa kalavesillä käläkäjästää.

Hokema ”Ennen oli kalatkin suurempia” ei pidä omien kokemuksieni mukaan paikkaansa, sillä saaliskalojeni keskipaino on tällä vuosituhannella ollut selvästi suurempi kuin edellisellä. Etenkin lämmintä vettä sietävät ja suosivat lajit tuntuvat runsastuneen ja ne kasvavat nykyään nopeasti mukaviin mittoihin. Puolikiloinen tai suurempikin ahven naurattaa kalamiestä tuon tuostakin, järeää haukea saa niin uistelleen kuin rannaltakin kalastaen ja nyt viimeksi kuhahti ihan kunnolla.

Heinäkuun alku ei ole enää vuosiin ollut kuhankalastajalle samanlainen juhlapäivä kuin ennen, jolloin sameasilmällä oli maanlaajuinen kuturauhoitus koko kesäkuun ajan. Muutamat kalastajat ovat kuitenkin käytännössä, tai jopa periaatteesta, noudattaneet vanhaa hyvää kalamiestapaa ja ovat aloittaneet kuhanpyynnin vasta heinäkuussa. Itse rikoin ”rauhoitusta” yhden kerran, mutta sain silloin vain tolkuttomasti haukia, sillä jätin tietoisesti parhaat kuhapatit kiertämättä.

Läkähdyttävän hellepäivän jälkeen ei kalamiehen mieleen voi tulla juuri parempaa tekemistä kuin rauhallinen kuhanuistelu viilenevässä ja hämärtyvässä illassa. Vesille lähtökin on helppoa, kun veneluiska on lähellä ja neljä 6-jalkaista kuhavapaa on valmiina vapalaatikossa. Viehepakissa on valmiina pihdit, puukko ja puntari sekä satsi parhaita kapuloita ja painouistimia. Vähän kahvia, mehua ja voileipiä evääksi. Siimat oikenevat puolen tunnin sisällä siitä, kun lähtöpäätös sattuu juolahtamaan mieleen.

Kuhayö on kaunis

Tällaiset nopeat kalareissut ovat mahdollisia, koska asumme hyvien kalavesien tuntumassa, oikeastaan niiden keskellä. Kaupunkilaisena joutuisimme ensin köröttelemään ruuhkassa jopa tuntikausia ja polttamaan ämpärikaupalla hiilivetyjä. Joten kuinkahan onkaan sen ympäristöystävällisyyden kanssa vertailtaessa asumista maaseudulla ja kaupungissa? Täällä pikkutaajamassa käymme autolla kerran viikossa kaupassa noin 2 kilometrin päässä ja teemme viikossa muutaman ravinnonhankkimisreissun (kalastus, marjastus, sienestys) enintään 30 kilometrin päähän. Työmatkanikin oli aikanaan alle 2 km polkupyöräilyä tai kävelyä (myönnetään: kiireen selässä autollakin). Kyllä maalla on mukavaa!

Viehekuvioni kuhanpyynnissä on yksinkertainen, mutta mielestäni toimiva – ja joskus tehokaskin. Molemmille puolille 10 – 15 metrin päähän veneestä lasken pikkuplaanereilla uitettavat ja 2 – 5 metrin syvyyteen sukeltavat syvännevaaput. Matalammassa uiva vaappu tulee styyrpuurin puolelle ja syvemmässä uiva paapuuriin, koska vedän usein lähellä rantaa ja haluan väistää vastaantulevan veneen rannan puolelta. Sivutönkkövapoihin viritän matalauintiset vaaput ja niiden eteen upottimiksi raskaat painouistimet (90 ja 180 g) nopeasti irrotettaviin tapseihin.

Ajaa kurautin laiturista noin puolen kilometrin päähän ja vähensin kierrokset tyhjäkäynnille. Viiden minuutin kuluttua olivat kaikki vavat jo vedossa ja muutaman minuutin kuluttua siitä rimpuili jo ensimmäinen kala siiman päässä. Satagrammainen ahven pääsi kuitenkin tällä kertaa jatkamaan selkävesien harhailuaan, koska se tipahti koukusta kesken nostamisen.

Haavi on heilahtanutParin poispäästetyn pikkuhauen jälkeen pääsimme itse asiaan, kun puolimetrinen tyyppikuha imaisi keltavihreän painouistimen peräkoukun suuhunsa. Kopautus lyijytäytteisellä pampulla niskaan, verestys ja vaalealihainen vesien herkku kylmälaatikkoon. Muutaman tovin kuluttua peruutti rannanpuoleinen plaaneri ja ensimmäiselle kuhalle ilmoittautui vähän pienempi kaveri.

Emme jääneet tyhjentämään pajatsoa, vaan annoimme tutun maiseman vaihtua. Kohta lilluimme jo pitkän niemen takana olevassa toisessa lahdessa ja ihmettelimme pyydysten ja muiden kalastajien vähyyttä. Vain jokunen verkko ja katiska sekä kauempana selän takana pari muuta uisteluvenettä. Eivätkö toiset vielä tienneet parhaan kuhakauden jo alkaneen, vain joko kuhakyllästys oli iskenyt? Joskus kalaa tulee näet turhankin helposti, eikä täällä päin ole juuri tapana kiusata kaloja pelkästään huvin vuoksi.

Ilta oli kaunis, vaikka ei täysin tuuleton. Aurinko hukkui punaiseen taivasmereen kapean metsäviirun taakse, lokit ja tiirat lensivät viimeiset iltalentonsa. Kun auringonlaskua seurannut tuulenpuuska nostatti vähän aallokkoakin, nykäisi toista painouistinvapaa ensin pari kertaa kevyesti ja sitten todella raskaasti. Sain vain vaivoin väännettyä vavan irti pitimestään, kun siiman jatkeena jytyävä otus äkkiä irtosi melkein heti. Mikä ihme se oli? Kymppihauki vai hirmuinen kuha? Saman paikan vetäminen uudelleen ei kuitenkaan antanut vastausta arvoitukseen.

Kun rantojen tuntumassa ei tapahtunut enää mitään merkittävää, päätimme tehdä lenkin syvemmille vesille. Kun ylitimme 15 metrin syvyyskäyrän, alkoi luotain piipittää matalahälytystä! Uuden veneen kylkiäisenä saatu Raymarine A50D väitti allamme kuuden metrin syvyydestä alkavaa kalapatjaa pohjaksi. Voi elämän päivä, millaisia määriä syöttikalaa ja niiden liepeillä liikkuvia petoja Saimaassa voikaan olla! Kun pääsimme tuulen päälle saaren kupeelle, huomasimme myös pinnassa kihisevät pikkukalaparvet. Lokit lilluivat niiden keskellä kaikessa rauhassa mahat jo pullollaan.

Odotimme kunnon tärppiä hetkenä minä hyvänsä, mutta sittenkin se yllätti kesken yökahvin ryystämisen. Olimme palanneet jo keskelle noin 30 metriä syvää (Raymarinen mukaan 6 – 7 m!) selkää, kun keulassa istuva vaimo huomasi toisen pikkuplaanarin peruuttavan. Nappasin vavan itsekkäästi omiin käsiini ja ilmoitin vähän paremman kalan olevan kiinni.

Kuhalta se tuntui jo heti ensimmäisten rauhallisten potkujen perusteella. Käänsin sisemmän vavan syrjään väsytyssektorista ja pumppasin kalaa lähemmäksi. Jo erottui kellanruskeaa ja pronssia öisen Yöveden pinnan alta. Varmasti ennätyskuha! Mutta pysyykö se kiinni haaviin asti, niin on heikosti kiinni vain yhdellä koukunhaaralla. Käytin hyväkseni kuhalle tyypillistä ”hölmistymisvaihetta”, jolloin se antaa hinata itseään paljonkaan vastustelematta, ja vedin vonkaleen suoraan suuren haavin perukoille.

Kuhan mielivieheHaavissa kuha aloitti hirmuisen himmakan, mutta se oli sen kannalta jo liian myöhäistä. Viehe (Rapala Shad Rap 9HS) irtosi samalla kalan suupielestä ja sotkeentui havakseen. Hieman oiennut koukku kieli onnellakin olleen osuutensa, sillä jos kala olisi tehnyt yhdenkin syöksyn, se olisi saattanut mennä sen siliän. Nopea väsytys oli kestänyt ehkä vain minuutin kahta kalakiloa kohti.

Hihaata ei huudettu ei ylävitosia läiskitty, mutta kummasti veti suuvärkkiä virneeseen. Saatoin kyllä lausua jonkun mielihyvää kuvailevan voimasanan. Vaikka yö oli vielä nuori, päätimme kerätä kimpsut ja palata tupasalle, ettemme sortuisi ahneuden syntiin. Kotona jätin verestetyt kalat yöksi jääkaapin kylmimmälle hyllylle peratakseni ne vasta varhain aamulla, sillä väsy painoi jo harmaantuvaa päätä.

Ennätyskuhani paino oli 6,1 kg, pituus 83 cm ja ympärys 49 cm. Kala oli mieluisa mutta työläs perattava paksuine ruotoineen ja leveine kylkineen. Ruodot oli katkottava kalasaksilla ja pitkäteräisin (21 cm) fileerausveitsemme riitti vaivoin nahan irrottamiseen kylkifileestä. Kalasta tuli kaikkiaan 6:n tuhdin kala-aterian tarpeet kahden hengen talouteemme. Ensimmäinen ateria syötiin jo samana päivänä, ja todella hyvää oli!

Päätimme, että jos veneessämme vastedes on jo kuha ja saamme vielä yli 4-kiloisen vahingoittumattoman pronssikyljen, päästämme se takaisin. Ennätyskala toki punnitaan sitä ennen haavissa. Samassa ajassa, joka kuluu yhden suurkuhan perkaamiseen, käsittelee saman kilomäärän pienempiä paljon vähemmällä vaivalla. Suurkuha on arvokkaampi vedessä kuin ruokapöydässämme.