Vieheen tarkoitus on houkutella kaloja ja ennen kaikkea viehettä ostavia kalastajia. Ahvenkuvio on kummassakin tapauksessa yksi parhaista ottiväreistä.
Jos saisin käyttää koko loppuelämäni kalastuksessa vain kolmea vieheväriä, valitsisin empimättä kaksi luonnonväriä, muikun ja ahven, sekä ärsytysväriksi punaoranssin eli ambulanssin. Jos olisi pakko pärjätä kotoisilla vesillä vain yhdellä ainoalla värillä, valinta olisi vähän vaikeampi. Vaikka olen saanut eniten kalaa muikkuvärillä ja monet suurimmista kaloistani ambulanssilla, valitsisin ehkä ahvenkuvion.
Miksi nappaan ahvenkuvioon? Vaikka kalastajan lienee turhaa yrittää ajatella kuin kala, kyseinen vieheväri on mielestäni onnistunut aidon luonnonvärin ja ärsyvärin risteytys. Viehemaalareiden loihtimat värit tuovat kyllä mieleen ahvenen, mutta värit ovat yleensä luonnollista voimakkaammat ja jyrkkärajaisemmat. Omiaan siis saamaan aikaan sen kuuluisan ja ylistetyn ylinormaalin ärsykkeen. Vaikka ahvenkuvioinen viehe pyrkiikin jäljittelemään oikeaa pikkuahventa, se erottuu selvästi luonnonkaloista niin värityksensä kuin liikkumisensakin suhteen. Eihän petokala semmoista siedä, vaan ahmaisee kitaansa.
Aidoimmin ahvenkuvio pukee kalamaisesti uivia vaappuja, mutta se toimii hienosti myös kalajigeissä, jerkeissä ja lusikkauistimissa, toki käyttäjän käsialasta riippuen. Muistin syövereistä kumpuavien hajasaantitietojen pohjalta arvioituna olen saanut ahvenkuvioisilla vieheillä lähinnä haukea (60 %), ahventa (20 %), kuhaa (10 %) ja punalihaisia lohikaloja (10 %). Prosenttiluvut ovat suoraan hajallisesta hatustani.
Kun pikkupoikana tarkkailin lumoutuneena tuntikaupalla rantavedessä uivia kaloja, havaitsin haukien usein valitsevan iskunsa kohteeksi piikkiselkäisiä ahvenia vaikka helpommin nieltäviä särkiäkin oli tarjolla. Ihmettelin miksi hauki ei yksinkertaisesti ui kita auki tiheään särkiparveen vaan syöksyy mieluummin yksittäisen ohi uivan ahvenparan perään. Ajattelin silloin valinnan olevan makuasian, koska ihmisetkin tuntuivat arvostavan ahvenen särkeä korkeammalle ruokakalojen listalla. Paljon myöhemmin opin, että parvi voi myös suojata siinä uivia pikkukaloja. Ehkä pedon on vaikea valita iskunsa kohdetta tiheästä parvesta.
Kalastajan viehe ei koskaan ui täysin luonnollisella tavalla syöttikalojen joukossa. Kuolleena kapulana sillä ei ole aisteja eikä vaistoja, jotka ohjaisivat sitä liikkumaan ”järkevästi” ja samanaikaisesti parven jäsenenä, joten se poikkeaa luonnonkaloista – ja herättää siksi petokalan mielenkiinnon.
Alle kymmenvuotiaana aloin yksinäisillä onkiretkilläni kokeilla myös hauen täkyongintaa. Ongin ensin pienen särjen tai ahvenen ja kiinnitin sen sitten selkäevänsä alta pitkäsiiman tapsissa olevaan kookkaaseen koukkuun syötiksi. Siimana käytin vahvaa kalastajanlankaa ja vapana tuhtia rantametsästä taitettua haapapahlaa. Parhaita ottipaikkoja olivat rantapenkereiden juuressa olevat varjoisat montut ja lumpeikot, joiden kätköissä hauet kyttäsivät ohi uivia pikkukaloja.
Ahventäky antoi usein selvästi paremmin haukea kuin särki. Vaikka syynä saattoi olla se, että ahven teki sitkeähenkisempänä ”työnsä” paremmin kuin särki, minulle muodostui lähes näihin päiviin asti jatkunut käsitys ahvenen paremmuudesta täkykalana. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana ovat luulot joutuneet romukoppaan, kun ainakin lohikalat näyttävät kelpuuttavan hyvin myös särjen sukua etenkin salakan muodossa.
Vaan kelpaa se ahvenkin lohikalalle. Kun läntistä Saimaata vaivasi 80-luvulla alkanut pitkä muikkukato, söivät taimenet ja järvilohet usein myös ahventa. Yksi parhaista lohivieheistäni oli niihin aikoihin 7 cm pitkä Rapala Shad. Aamuvarhaisella soudin sen matalalla uivaa Shallow Runner -versiota ja vähän myöhemmin aamupäivällä syvemmällä uivaa Deep Runner -versiota. Nuo Rapalat eivät olleet itse asiassa aitoja ahvenvärejä (P), vaan valmistajan juuri Amerin markkinoille kehittämää täpläsilliväriä (Shad, SD), joka mielestäni muistuttu varsinaista ahvenväriä paremmin selvävesillä uivaa vaaleaa pikkuahventa. Tuokin väri muuttui myöhemmin vahvemmaksi, ja värin taika hyvänä lohikalavieheenä katosi. Vai olisiko käynyt niin, että vain oma luottamukseni väriin katosi?
Heittokalastuksessa 80-luvun armottomin haukivieheeni oli pullea ahvenkuvioinen Rapala Fat Rap, niin kauan kuin sitä valmistettiin ja minulla oli vieheitä vielä jäljellä. Kuinka ihmeessä valmistaja kehtasikin lopettaa sen valmistuksen? Mikään sitä seurannut Rapala-vaappu ei ole toiminut omassa matalan veden kalastuksessani yhtä hyvin.
Ahvenkuvioisella vieheellä saa oikein hyvin myös ahventa, mikä kielii raitapaidan taipumuksesta kannibalismiin. Pieni 3-5-senttinen herkästi tirisevä vaappu ohuessa siimassa vedettynä melkein takaa ahvensaaliin kesäisellä järvellä, mutta kookkaampia ahvenia voi kalastaa hyvällä menestyksellä myös selvästi suuremmilla vieheillä. Etenkin loppukesällä parveutuvat ahvenet nappaavat jopa 7-10 cm vieheisiin. Kunnon köriläitä tulee usein myös kuhanuistelun sivutuotteita.
Rapalan laajan ahvenkuvioisten viehemallien lisäksi olen käyttänyt kymmeniä muitakin ahventa muistuttavia vieheitä. Kunnostautuneita vieheitä ovat olleet muun muassa Halco, HK-Varma, Hotta, Seniori, Storm, Mio, MTO, Nils Master, Topin Top, Turunen, Turus-Ukko, VAV, Ventti ja monet monet muut. Olenpa joskus hyvällä menestyksellä uudistanut maalinsa jo karistaneita ja tehonsa menettäneitä vieheitä maalamalla niitä ahvenkuvioisiksi.
Luottamukseni ahvenväriin saattaa johtua osittain myös siitä, että ahven on aina ollut mieluisin saalikalani. Sen sympaattinen olemus tulee mieleen myös sitä muistuttavista vieheistä, minkä vuoksi en voi olla niitä ostamatta. Vieherasiastakin ne erottuvat aina muiden, usein paljon värikkäämpienkin vieheiden joukosta. Niin varmaan huomisaamunakin, kun lähden taas tutuille kalavesille.
