Itsepintainen valikoiva kalastus voi johtaa toivomatta tulevien kalojen ”tarpeettomaan” kiusaamiseen.

Haueksi muuttunut lohi

Nuorempana olisin sanonut empimättä, että totta kai kaikki kalastus on aina hauskaa. Mitä enemmän saa väsytellä siiman päässä rimpuilevia kaloja, sitä hauskempaa. Kun nyt on aikaa pysähtyä ja kuulostella sisintään, en oikein tiedä olenko vielä samaa vai eri mieltä – vai pikemminkin päinvastoin näin savolaisittain sanottuna. Viime viikon kolme kalastusreissua saivat jälleen kerran mietteisiin.

Ensimmäisen reissun kohdekaloina olivat taimen ja järvilohi, kaksi kolmesta Saimaan uhanalaisimmasta lohikalasta. Omatuntoni muutaman  lohen pyydystämisestä vuosittain on kuinkin puhdas, sillä olen tasannut tilejäni luonnon kanssa jo muutaman vuoden ajan antamalla luparahojeni lisäksi osakaskunnalle ylimääräistä rahaa kalastusta varten istutettavien lohenpoikasten hankintaan. Noista ”omista” kaloistani olen saanut pannulle asti noin kymmenesosan, joten jotain on jäänyt muillekin ja toivottavasti myös kannan vahvistukseksi.

Lohenkalastuspyhättömme on muutaman kymmenen kilometrin päässä kotoa vesillä, joilla ei juuri näe hyvin varustettuja uisteluveneitä, koska yhteislupa-alueet eivät sinne yllä. Kesämökkejä on kuitenkin kymmenittäin ja sitä kautta etenkin viikonloppuihin ajoittuvaa verkkokalastusta ja satunnaista vapakalastusta. Syvää vettä ja avointa selkää on sen verran, että lohikalat viihtyvät mainiosti, kun vielä ruokapuolikin (kuore ja muikku) on kunnossa.

Lykkäsimme rantapusikossa pressun alla talviunensa nukkuneen muovikipon vesille, ruuvasimme sähkötuupparin sen ahteriin ja suuntasimme kokan kohti väljempiä vesiä. Ensimmäinen täkysalakka kiepahteli veneen vanavedessä jo päästyämme noin sadan metrin päähän valkamasta. Kun olin kiinnittämäisilläni siimaan etäpainoa noin parikymmentä metriä raksin etupuolelle, vapa alkoi nytkähdellä kädessäni.

Lohi oli kiinni ennen kuin kalastus oli ehtinyt kunnolla alkaakaan! Se hypätä roiskautti monta kertaa korkealle ilmaan ennen kuin kellahti hieman väsähtäneenä haavin uumeniin. Kirkaskylkinen, reilusti mitan täyttävä pulska järvilohi. Hämmentyneenä loistavasta alusta napautin kalaa lyijytäytteisellä palikalla niskaan ja verestin sen puukolla, jonka olin unohtanut veneeseen jo viime syksynä. Koska oli helteinen päivä ja mukanamme oli pelkkä kylmälaukku ilman kylmäpatruunoita, emme hyvän ruokakalan pilaantumisen pelossa lähteneet enää ajelemaan kauemmaksi selälle, vaan päätimme pyöriä jokin aikaa lähivesillä ennen kotiinlähtöä.

Vaikka ensimmäinen kala sieppasikin täyn aivan pintakalvosta, ei pinnan tuntumasta sen jälkeen tullut mitään. Sen sijaan 30 g painon takana vedettyä syöttiä nykäisi kerran ja noin 10 m syvyydessä isomman etäpainon avulla vedettyä raksia kahdesti. Jälkimmäisistä tärpeistä toinen tuotti meille ensimmäisen lohen kaksoiskappaleen. Onnentunnetta ei himmentänyt tippakaan edes kotiin unohtunut kamera, minkä vuoksi perinteiset saaliskuvat jäivät ottamatta.

Nyt oli lohta kyydissä sen verran ruhtinaallisesti, että palasimme hyvillä mielin rantaan ja lähdimme tupasalle perkuupuuhiin. Seuraavana aamuna levisikin savustimestamme mojovat uhrisavut koko lähiön aistittavaksi. Hyvää oli kesän ensimmäisen lohen toinenkin kylki, kun sen seuraava päivänä pistelimme kylmänä poskeemme.

On inhimillistä, että kalastuksessa onnistuminen poikii lisää kalastusta. Joku sanoisi sitä peräti ahneudeksi. Piirre on ”inhimillinen” siksi, että se on tyypillistä ihmiselle, joka kerää myös aittoihin eikä elä vain tätä päivää kuten useimmat muut luomakunnan eliöt. Päätimme testata, että jokohan lohi kelpuuttaisi vieheitämme myös aivan lähivesillämme.

Auringonlasku YövedelläAjaa kurautimme Kirkkorannasta salmien läpi ja maankuulun kampelapaikan(!) ohi Yöveden ensimmäiselle isommalle selälle, jossa laskimme  kierrokset tyhjäkäynnille. Keli oli kaunis kuin kuuma morsian, ilman lämpötila jo hellelukemissa ja lähes tyyni pintavesi 17-asteista. Sitaisin siiman jatkeeksi tiskipöytäkuvioisen Tintti-Järväri -vetopellin ja heivasin sen veteen kelan jarru avattuna.

Kun siimaa oli soljunut kelalta vaivaiset viitisen metriä, oli ensimmäinen kala jo kiinni! Eikä mikään silkka sintti vaan reilut kolmekiloinen terve ja voimakas Ahdin valtakunnan asukki. Kala teki pari vakuuttavaa syöksyäkin kauemmas veneestä ennen kuin sain sen haavittua. Mutta miksi emme kiljuneet riemusta? Siksi, että kala oli – ”vain” hauki. Ei lohi eikä taimen, joita olimme lähteneet selkävesille tavoittelemaan. Päästin terveen ja erittäin hyväkuntoisen kalan takaisin veteen ja jatkoimme lohestusta.

Uistelimme kuuden kepin konstilla. Uloimmissa pikkuplaanereissa vedimme Tintti-peltejä 25 g painoilla, sisemmissä plaanereissa VK-rakseja 60 g painoilla ja takiloissa vielä kahta raksia 6-9 ja 12-15 metrin syvyyksillä, koska kaiku juorusi syöttikalaparvien ja niitä jahtaavien isompien kalojen uivan enimmäkseen syvällä tai jopa aivan pohjan tuntumassa.

Kiertelimme nelisen tuntia 15 – 40 metriä syvillä selkävesillä ilman ainoatakaan kunnollista lohitärppiä. Kalatapahtumitta emme silti jääneet. Keskellä selkää syvän päältä tälläsi Tintteihin vielä kaksi muutakin haukea, noin kolmekiloinen ja toinen ainakin kilon verran vauraampi. Ensimmäisen jouduin irrottelemaan veneessä, mutta isompi vapautui onnekkaasti jo veneen vieressä, kun löysäsin siimaa.

Koska helle ei hellittänyt ja mehut alkoivat olla vähissä myös kuvainnollisesti, nostimme releet veneeseen ja ajoimme rantaan.

Seuraavana päivänä päätimme vaihtaa kohdekalaa ja läksimme vesille vasta illan viilettyä. Pintavesi oli lämmennyt vähän yli vuorokaudessa jo 21-asteiseksi. Tunnelmaan ja odotuksiin sopivasti tuli veljenpojalta kuvaviesti, jossa komeili hauki ja neljä nättiä kuhaa samana iltana Pieksämäen rajalla olevasta meteoriittikraaterijärvestä saatuna. Pistipä paineita, kun meillä oli siihen hetkeen mennessä ”saatuna” vain yksi poispäästetty parikiloinen hauki. Tosin kalastusta oli takana vasta alle 5 minuuttia.

Vedimme neljää isohkoa vaappua kaukana rannoista, sillä emme halunneet häiritä mahdollista kutua tai riistää mätiä vartioivia uroskuhia pois tontiltaan. Jätimme hyvin tuntemamme kuhapatit rauhaan ja pyörimme tasaisilla matalikkoalueilla ja syvemmillä vesillä. Vedimme läheltä pintaa ja myös syvältä takiloiden avulla. Vavat taipuivat tuon tuostakin, väliin todella raskaastikin, mutta joka kerta kun saimme kammettua saaliskalan näköhollille, se osoittautui haueksi.

Kuhaa ei vain kuulunut

Haukien irrottaminen vähin vaurioin monikoukkuisista kuhavaapuista ei ole ainakaan minulle mitään lasten leikkiä. Jos irrotusta yrittää jo vedessä, jää kala usein kiinni vielä toisesta koukusta, jos ensimmäisen saa pihdeillä irti. Voimakkaasti potkaisevaan kalaan voi silloin tulla ylimääräisiä vaurioita. Jos kalan nostaa haavilla, haittaavat havakseen sotkeutuvat koukut usein vapauttamista.

Hankalimpia ovat kuitenkin tapaukset, joissa hauki on niellyt vaapun syvälle kurkkuunsa. Kun vieheen takimmaiset koukut ovat jossain kidusten välissä, vaaditaan kalastajalta hyvää lähinäköä ja vakaata kättä, joita kumpaakaan ei meikäläisellä enää ole. Pahimmin tarttuneen lähes viisikiloisen vonkaleen jouduinkin pelastamaan irrottamalla vieheen siimasta ja ottamalla sen ulos takaperin hauen kiduskannen takaa. Onneksi veneessä oli tilava vesipalju, jossa toimenpide joten kuten onnistui ilman pahempaa verenvuodatusta.

Kymmenen hauen (1 – 5 kg) ”kuhaillasta” jäi suuhun jossain määrin karvas maku. Ei siksi, että jäimme kuhatta, vaan haukien turhan kiusaamisen takia. Jatkoimme kalastusta lähelle puolille öin tietenkin siinä toivossa, että kuha alkaisi jossain vaiheessa kelpuuttaa tarjouksiamme. Jostain syystä niin ei tapahtunut. Samaan aikaan toisaalla veljen ja veljenpojan kuhasaldo kasvoi jo kahdeksaan pronssikylkiseen vonkaleeseen. Tasan ei käy kalaonnen lahjat.

Mitä kalastusviikko opetti? Ainakin sen, että valikoiva lajikalastus voi olla helppoa, mutta voi se olla vaikeaakin. Sen se opetti myös, että itsepintaisen yhden lajin tavoittelemisen sijasta kalastajan voisi olla parempi tyytyä niihin antimiin, joita luonto hänelle kulloinkin suo. Ja kun saalista on sopivasti, voisi kalastuksen lopettaa ja lähteä tyytyväisenä kotiin.

Saalis ei todellakaan ole onnistuneen kalareissun tae, jos lähtee kalaan vain tietty kalalaji mielessä. Tai pelkät ennätykset mielessä, jolloin muuten vain komeat kalat eivät tunnu välttämättä miltään. Kyltymätön ”paremman” kalan jahti johtaa helposti toivomatta tulleiden kalojen turhaan ”kouluttamiseen”. Puhdas huvikalastus ilman tarkoitusta ottaa saalista voi olla kalakannalle jopa haitallisempaa kuin ”saalistava” kalastus, joka lopetetaan ensimmäisen mittakalan jälkeen.

Itse olen jo jättänyt lähes kokonaan puhtaan pyydystä- ja päästä -kalastuksen, koska en nauti (enää) luontokappaleen turhasta kiusaamisesta. En kerta kaikkiaan suostu ymmärtämään lausuntoja, että kalojen koukuttaminen ja vapauttaminen olisi muka kalakantojen suojelua. Ylivoimaisesti parhaita kalansuojelijoita ovat ihmiset, jotka eivät itse kalasta ja jotka eivät edes syö kalaa. Moiseen äärimmäisyyteen en kuitenkaan aio syyllistyä niin kauan kuin kynnelle kykenen.