”On käännekohta pikkupojan elämässä, kun hän saa ensimmäisen kalansa…” (Juhani Aho: Ensimmäinen onkeni).

Eetun ensimmäinen

Kun muistot omasta ensimmäisestä kalasta ovat aikaa sitten haalistuneet tai muuttuneet pelkäksi usein toistetuksi tarinaksi, voi muistot uudistaa seuraamalla lasten riemua heidän saadessaan ensimmäiset kalansa. Jos omat lapset ovat jo aikuisia ja lapsenlapsetkin murrosiässä, voi nuoren kalakaverin ”lainata” vaikka naapurista.

Esikoulua käyvä Eetu on käynyt ongella ja viihtynyt isänsä seurana uisteluveneessä jo vuosia, mutta ensimmäinen omalla virvelillä saatu kala ui vielä viime torstaihin asti vapaana jossakin. Muuan hyvä tarjokas tosin pyristeli keväällä aivan veneen partaan tuntumaan, kunnes puri ohuen jigsiiman poikki. Kun tapauksesta puhuttiin yhdessä Eetun Jukka-isän kanssa, päätimme korjata ongelman järvellä, jossa ei yleensä kukaan jää ilman saalista.

Jouduimme odottamaan sopivaa ajankohtaa parisen viikkoa ennen kuin vapaa-ajat ja kelit natsasivat. Helatorstaina vihdoin ajelimme peninkulman verran pihoistamme lännemmäksi venekärry auton ahterissa. Kevyt lasilaita loiskahti loivalta luonnonluiskalta veteen ja miehet hyppäsivät kalarensseleineen ja eväineen sen kyytiin.

Parin aironvedon jälkeen oltiinkin jo paikassa, joista on tavallisesti saatu ensimmäiset hauet. Vaan ei nyt, paikka vaikutti yllättävän tyhjältä. Syyksi pähkäilin helteistä viime kesää, joka haihdutti järven vedet vähiin ja sai matalan metsäjärven pohjan puskemaan hirmuiset määrät vesikasvustoa, joka nyt tukkii rantoja ja syö mädätessään vedestä hapen. Uutta vihreää ja elävää kasvustoa ei näkynyt juuri missään.

Lipan pettämäSoutelimme hieman loitommaksi avoveteen ja aloimme koluta saarten rantaruovikoita. Eetu heitteli pientä ruohosuojattua Minnow Spoon -lusikkaa kohti ruovikon laitaa, mutta saalis antoi odottaa itseään. Kädetkin väsyivät kannattelemaan vapaa ja kieputtamaan haspelin kampea, joten välillä oli virkistäydyttävä juomalla evääksi otettua keltaista limsaa. Pissilläkin käytiin saaressa, ja toisessakin (mikä helpotti siinä sivussa myös soutajaa).

Kun Eetu oppi heittämään yläkautta, tuli heittoihin reilusti lisää mittaa ja tarkkuutta. Tuloksena ensimmäiset viehettä veneen viereen asti seuranneet hauet, joista yksi onnistui hieman säikäyttämäänkin hyökkäämällä aivan viime tingassa. Mutta ei tarttunut, eikä ikävä kyllä seuraavakaan. Mutta kipinä oli syttynyt, ja nyt poika jaksoi kokeilla kaikista paikoista, joista isä ja soutajakin heittivät.

Hauet olivat aurinkoisen keskipäivän vuoksi hieman laiskalla ottipäällä. Luotailin kalojen olinpaikkoja satunnaisilla heitoilla ja jätin vastaiskun tekemättä, jos tunsin hauen iskevän kirkaskylkiseen Räsäsen Seiskaan, johon olin vaihtanut vahvoilla ruohosuojalangoilla varustetun kaksihaaraisen koukun.

Pienten kivikkoisten saarten tuntumassa vaihdoimme siimojen jatkeiksi lipat ja saimme muutamia ahvenia. Kuusamon Loimulippa tuntui toimivan tällä kertaa paremmin kuin Calico Cat, joka oli yksi nuoruusvuosieni mieluisimmista vieheistäni. Suurin ahven painoi yli 400 grammaa.

Soutelimme pikku hiljaa järven länsirannalle, jota varjosti korkea kuusikko. Siellä oli vanhan järviruo’on joukkoon noussut jo muutamia uusia vihreitä korsia. Kun heittelimme ensimmäisiä heittojamme kohti ruovikon pieniä aukkoja, naksahti isä-Jukan siimassa vielä oleva Loimulippa suoraan hauen kitaan. ”Nyt on hauki!”, kuului takatuhdolta äänellä, joka kieli että kyse oli muusta kuin tavanomaisesta pikkuhauesta.

Jukka ujutti vavan oitis Eetun kouraan ja yllytti poikaa ottamaan kalan ylös. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä kala kasvoi kokoa seuraavat viisi minuuttia. Ensin se oli ”hyvän kokoinen”, sitten jo ”kolmonen”. Eetu piteli kaksinkerroin taipuvaa notkeaa vapaa kaikin voimin, mutta ei jaksanut kelata sitä lähemmäksi.

Eetu ja iso hauki

Sousin veneen väljempään veteen ja ajattelimme, että väsyyhän se kala väkisinkin lopulta. Kalan sijasta väsyikin Eetu, joka työnsi lopulta vavan takaisin isälleen. Isä-Jukka antoi kalan ryntäillä aikansa ja opetti samalla Eetulle oikeita otteita kalan väsyttämisessä. Kun vonkale alkoi olla kypsässä kunnossa, oli vuorossa sen koukkaaminen veneeseen.

Nostoyritykset lyhytvartisella perhohaavilla, joka oli otettu mukaan isojen ahventen varalle, osoittautuivat mahdottomiksi. Kala ei mahtunut alkuunkaan haaviin.

Kun hauki kääntyi sopivaan asentoon veneen viereen, Jukka roppasi sitä niskasta kuin kyläseppä pihdeillään kuumaa rautaa ja tempaisi sen laitojen väliin kameran suljintakin nopeammalla liikkeellä.

Huhhuh, veneessä hauki kasvoi vielä lisää kokoa. Eetu nosti jalkansa varmuuden vuoksi kokonaan keskituhdolle, jonka alla haukimamma haukkoi viimeisiään ennen kuin sai kalikkaa otsalumpioonsa ja verestettiin. Digivaa’an värisevä näyttö juorusi hauelle lähes 4 kilon lukemia.

Isän ja pojan kimppahauki

Eetun kalastusinto oli nyt ylimmillään. Suurten kalamiesten tapaan hän omi valtaosan hauen saamisesta itselleen, ja jatkoi kalastusta kuin uudistunein voimin. Pitkän ja kapean saaren itälaidalla se sitten tapahtui: Eetun Minnow Spooniin iski hauki vain hieman ennen venettä. Ja pysyi! Isä nappasi kalan haavin uumeniin ja nosti veneeseen.

Riemu oli ylimmillään. Eetu oli saanut ensimmäisen täysin oman haukensa. ”Kyllä meillä nyt on kotona äidille kertomista!”, poika intoili venerannassa tavaroita autoon siirrettäessä.

Niin kuin olikin! Äiti odotti kotipihassa yhdessä pikkusiskon kanssa, ja kalamies Eetu esitteli heille ylpeänä ensimmäisen omalla virvelillä saamansa hauen.