Keskustelu hauen ja lohikalojen esiintymisestä samassa vesistössä jakaa kalastajat kahteen hyvin eri mieltä olevaan leiriin.

Metsälammen saalistaSopivan kokoinen hauki kannattaa ennemmin ottaa ruuaksi kuin ripustaa puun oksaan.

Kun kalastin joitakin vuosia sitten Inarinjoen Peskokoskilla, laskeutui ylävirrasta paikallinen lohensoutaja ja rantautui ylimmän kosken alle lähes samoille jalansijoille kanssani. Huomasimme molemmat keskellä suvantoa hyppäävän lohen ja aloimme heitellä sille vuoronperään uistimiamme. Kun tulija tartutti kalan muutaman heiton jälkeen, nousi hienoinen kateuden karvas kalkki kurkkuuni, sillä ilman tulijaa kala olisi voinut olla minun. Väistyin muutaman askeleen päähän alavirtaan.

Kun lohimiehen tartuttama kala mosusi jo matalassa rantavedessä, alkoi viereltäni kuulua sähäkkää suomen ja saamen sekaista sadattelua. Seasta erottui myös sana ”hauki” eikä äänensävystä voinut erehtyä: kala ei ollut miehelle tervetullut saalis. Mies kiskoi väkisin parikiloisen hauen vedestä ja suorastaan riipi koukut irti sen kidasta. Muutama raivoisa mätkäytys päin terävää kivensärmää ähkinän ja lisäkirousten saattelemana ja sitten kala kaaressa pajupuskaan. Lopuksi mies huuhtoi kätensä, nousi tuohtuneena kapeaan veneeseensä ja laski alas seuraavasta koskesta.

Nous hauki puuhun laulamaan...
Kapahauen valmistusta enontekiöläisittäin.

Napapiirin pohjoispuolisilla vesillä näkyy usein rantapuiden oksille kuivumaan nostettuja haukia. Pakko on tunnustaa, että hamassa nuoruudessani harrastin muutaman kerran samaa ”kalavedenhoitoa” itsekin, kun minua siihen paikallisten asukkaiden taholta suorastaan yllytettiin. Viimeksi ja samalla viimeisen kerran moiseen tuli syyllistyttyä melko tarkalleen kaksikymmentä vuotta sitten mökkivesilläni Kessin kairassa. Erämaassa asuva mökkinaapuri puhui silloin päähäni järjen sanoja.

Jos hauki ja jalokalat ovat asuneet samassa vedessä jo tuhansia vuosia, on se osoitus siitä että hauki ei pysty tuhoamaan muiden kalojen kantoja. Haukien ”vihaajat” pyrkivät kuitenkin haukikantaa vähentämällä parantamaan esimerkiksi taimenen elinmahdollisuuksia. Viime päivien kiistellyin esimerkki tästä on ollut Kuusamon Oulankajoella aloitettu virallinen kutuhaukien tehokalastus, jonka tarkoituksena on suojella arvokkaan vaellustaimenen poikasia joutumasta isojen haukien kitaan. Hanketta on arvosteltu voimakkaasti muun muassa Suomen Haukiseuran taholta.

SHS (Suomen Haukiseura) sälyttää haukivainon ja perinteisen petovihan (osittain) peräti karhunkaatajia ihannoineen kansallisrunoilijamme Runebergin kontolle (Johan Ludvig oli muuten kova kala- ja metsämies itsekin). Merkillistä onkin, kuinka asutushistoriamme tärkeimmästä kalasta on tullut monien hyljeksimä ja hylkäämä roistokala. Hauki oli myös Savoa ja myöhemmin Kainuuta asuttavien esi-isiemme tärkeä ruokavara ja maksuväline. Kuivahauella maksettiin verot niin kruunulle kuin kirkollekin. Markkinoilla sitä myytiin tonnikaupalla.

Haukiviha ei johdu geeneistämme vaan pikemminkin meemeistä eli äskettäin omaksutuista mielipiteistä ja käytännöistä. Äskettäin tarkoittaa tässä korkeintaan noin sataa viimeistä vuotta. Aiheesta oli erittäin mielenkiintoinen artikkeli Erälehdessä nro 11-2004 otsikolla ”Jänkäkoiran kunnianpalautus”. Monet nuoret kalastajat ovat oppineet asenteensa kokeneemmilta kalastajilta. Etenkin viime vuosituhannen puolella ei kehdannut joka porukassa edes tunnustaa kalastavansa silloin tällöin haukeakin. Eniten mollausta (osin toki leikkimielistä) tuli lohen ja taimenen vetouistelijoilta, mutta syyllistyivät siihen perhouskovaisetkin.

Tuomas Salusjärven kirjoittama hauen puolustuspuhe pohjautuu pitkälti tohtori Bruno Broughtonin tieteelliseen julkaisuun ”A review of the basis for pike culls”, jossa osoitetaan että yleiset luulot haukien haitallisuudesta lohikannoille eivät pidä paikkaansa. Luonnontilainen haukikanta ei syö vesistön muita kalalajeja sukupuuttoon. Luonnollisen tasapainon vallitessa haukia on noin 10 % niiden ravintona pitämien kalojen määrästä.

Haukien puolustajat ovat saaneet melko hyvin läpi käsityksen hauen positiivisesta vaikutuksesta muun muassa harjuskantoihin. Esimerkiksi Käsivarren lapissa löytyvät suurimmat harjukset yleensä alueilta, joissa on myös haukea. Terveyspoliisina toimiva hauki imuroi kitaansa heiveröisimmät yksilöt ja harventaa ylirunsaita poikasparvia.

Asenteet haukea kohtaan ovat pikku hiljaa muuttumassa positiivisempaan suuntaan. Muutoksen ovat saaneet aikaan rannikolla suurta haukea kalastavat heittouistelijat. Suurhaukea arvostetaan niin paljon, että se lasketaan lähes poikkeuksetta takaisin jatkamaan särkikannan kurissapitoa. Vielä kun haukea alettaisiin arvostaa myös ruokakalana, voisimme jättää uhanalaisten lohikalojen pyynnin vähemmälle.

Kannat hauen puolesta ja sitä vastaan vaikuttavat melkein kiveen hakatuilta. Olet joko hauenrakastaja (esofiili?) tai -vihaaja (esofobi?). Itse häälyn kuitenkin hieman välimaastossa, mikä johtunee luontaisesta taipumuksestani olla nielemättä noin vain mitään valmiiksi syötettyä oppia.

Voisiko edes joissain olosuhteissa muita kalakantoja parantaa haukien määrää vähentämällä? Totta kai! Räikein (ja typerin) esimerkki on kirjolohien kasvatuslammikko, johon on jäänyt luonnonvaraisia haukia. Hauet syövät taatusti melkoisen osan pienistä istukkaista ja vähentävät siten lammen kirjolohituotantoa. Jos hauet poistetaan, lammen lohituotanto paranee.

Vieheen vaurioittama
Tämä vieheen vaurioittama pikkuhauki syötiin hyvällä ruoka-
halulla, vaikka oltiin pohjoisilla taimenvesillä.

Voisiko sama periaate toimia myös luonnossa? Jokisuvannossa asuvat hauet saalistavat varmasti osan ohi uivista lohi- tai taimensmolteista, jotka ovat matkalla syönnösalueilleen järveen tai mereen. Jos suuret hauet poistetaan, enemmän smoltteja selviytyy syönnökselle. Mitä syönnösalueilla sitten tapahtuu, on toinen juttu. Ja kasvattaisiko joki enemmän myös paikallisia taimenia (=tammukoita), jos ne saisivat kasvaa ilman haukivaaraa?

Tutkimuksissa on havaittu, että ainakin istutetuista lohikalojen poikasista voi huomattava osa joutua haukien mahoihin. Olen itsekin ”fongannut” hauen mahasta jopa puolenkymmentä vasta istutettua taimenta. Kun kaksivuotiaiden poikasten hinta on pari euroa kappaleelta, kyseessä on melkoisen arvokas hauki. Luonnonkantaa olevia taimenenpoikasia (tai sellaiseksi otaksumiani) en muista haukien vatsoissa juuri nähneeni kuin aivan pohjoisimmassa Suomessa ja Ruijan kalavesillä.

Haukikantaa ei valitettavasti (tai onneksi) voi hävittää suuria haukia vähentämällä. Tilalle voi kasvaa jopa entistä enemmän haukia, jotka ovat jo vaaksanmittaisina muita kalanpoikasia syöviä petoja. Tilaisuuden tullen hauet syövät myös toisiaan, minkä ansiosta vesiemme täydellisin peto voisi elää järvessä jopa ainoana kalalajina. Kannibaalina se pitää myös oman kantansa kurissa.

Luontaisten kalakatojen välillä käydään jatkuvaa taistelua elintilasta ja ravinnosta. Mitään luonnon tasapainoa ei ole olemassakaan siinä mielessä, että kalakannat pysyisivät vuodesta toiseen samanlaisina. Luonnossa tapahtuu jatkuvaa kannanvaihtelua: pikkukalakantojen voimistuminen vahvistaa myös petokalojen kantoja, jota seuraa kantojen heikkeneminen, jota seuraa elpyminen ja niin edelleen. Vaihtelevat olosuhteet suosivat milloin mitäkin lajia. Pedoista suurin, ihminen, sählää siinä sivussa ja vaikuttaa ”tasapainoon” usein vielä enemmän.

Luonnossa osat voivat myös vaihtua, jolloin saalislajista tuleekin saalistaja. Kuhmon Saarikoskella oli kerran yhden ainoan taimenen mahassa kymmeniä pieniä hauenpoikasia. Ruijan Masijoesta pyydystämämme noin kilon painoisen harjuksen vatsassa oli yllättävän kookas rautu. Jopa vesihyönteiset voivat syödä vastakuoriutuneita taimenenpoikasia ja joutua itse myöhemmin täpläkyljen suihin.

Tiheimmät taimen- ja rautukannat olen kuitenkin tavoittanut vesiltä, joissa haukea ei ole. Kaloja on silloin ollut usein liikaakin ja niiden keskikoko pientä. Vähäisellä järjellä ajatellen tilannetta voisi yrittää korjata pieniä (?!) kaloja kalastamalla, kuten Norjassa tehdään (esim. verkon solmuväli enintään 29 mm). Vai pitäisikö uskoa väitettä, että latvapurojen ylitiheät taimenkannat poikivat jatkuvasti vaelluspoikasia alapuolisiin järviin, vaikka taimenet eivät pääsisikään koskaan nousuesteiden vuoksi takaisin synnyinpuroonsa?

Kalakantojen säätely ei ole yhtä yksiviivaista kuin lajien säätely puutarhassa ja metsissä. Porkkanan kasvua voi edistää rikkaruohoja kitkemällä ja hirvieläimiä suosia tappamalla sudet vaikka sukupuuttoon, mutta tehokkaasti lisääntyvistä kaloista jää aina siemen sukua jatkamaan. Ehkä olisi parempi nauttia luonnon antimista siinä suhteessa kuin luonto meille niitä tarjoaa.