Kevät on venekauppiaiden kulta-aikaa. Moni vaihtaa veneensä aina vain suurempaan, mutta pienestäkin paatista voi tulla vuosien mittaan hyvä ystävä.

Lähdössä Inaria ylittämään

Lähes jokaisella järven rannalla tai sen tuntumassa asuvalla on ainakin jonkinlainen vene. Oma ensirakkauteni oli pieteetillä tehty puinen soutuvene, joka oli saanut suuriin aaltoihin soveltuvan kokkamallinsa Laatokan länsirannalta. Kun tiemme aikanaan erkanivat, olen noussut moneen muuhunkin paattiin.

Kahdeksankymmenluvun lopulla pihallemme tupsahti lasikuidusta laminoitu kelluva kaukalo nimeltään Matleena. Ainoa aluksemme, jolla on ollut nimi oli jäänyt työkaverilta tarpeettomaksi ja hän luopui siitä viidensadan markan sopuhintaan. Sulo Vileenin sanoin: ostin kun sain halvalla.

Paikkailin Matleenaa muutaman päivän autotallissa lasikuidulla ja pinnoitin sen yltä päältä lähes uudenveroiseksi. Innostuin lasikuituhommista niin, että tein myöhemmin samalla tekniikalla monia muitakin töitä, muun muassa hulppean vesialtaan puutarhaan. Vintillä on vieläkin muistona suuri mörkölinna, jonka muovailin pojalle joululahjaksi, kun lelukaupan tarjoama alkuperäinen ei ollut läheskään lompakonmyötäinen.

Inarin Sammakkoniemeä kiertämässä

Reilusti alle 4-metrinen Matleena ei ollut kovin merikelpoinen alus, mutta sillä tehtiin näin jälkeenpäin ajatellen melko uhkarohkea reissu isolla Inarilla kesäkuussa 1990. Olimme näet rakentaneet yhdessä parin kaverin kanssa pienen erämökin keskelle Kessin erämaata Naamajokivarteen ja Matleena oli tarkoitus viedä sinne käyttöveneeksi. Syystäkin Nellimissä toimineen Koskelan majatalon silloinen emäntä Elli Marjeta meitä varoitteli ja vannotti pysymään lähellä rantoja, kun pudotimme paatin auton katolta ja lähdimme se täyteen lastattuna 60 kilometrin matkalle suuren Sammakkoniemen ympäri kohti Kessijoen suuta.

Istuimme kolmestaan, vaimo, 9-vuotias juniori ja minä, onnettoman pienessä veneessä kuin sillit suolassa retki- ja rakennustarvikkeiden keskellä ja kuuntelimme sydän kylmänä appiukolta lainatun 4-heppaisen perämoottorin turinaa, että eihän se vain sammahda laajan Sammakkoselän laidassa. Jäiden lähdöstä oli vain muutama päivä ja hyinen vesi jäähdytti heti pinnan yläpuolella olevan ilman vaikka aurinko helotti lähes pilvettömältä taivaalta.

Veneen kiskontaa Kessijoen Alakoskella

Koska ei tuullut juuri nimeksikään, muodostui reilun metrin korkeuteen jyrkkä kylmän ja lämpimän ilman rajapinta, joka aiheutti runsaasti näkymiä vääristäviä kangastuksia. Palelevia hyppysiä saattoi lämmitellä nostamalla ne yksinkertaisesti vain ylös pään päälle lämpimään ilmakerrokseen!

Kun nousimme illansuussa Kessivuonon pohjukassa Sammakkoniemen tilan kentälle, tapasimme siellä ystävällisen Matti-Uula Sarren, joka oli pukeutunut samanlaiseen räkkäverkollä varustettuun maastotakkiin kuin mekin. ”Jo vain tämä on muotia täälläkin perällä!” nauratteli mies rauhallisella puheenparrellaan meitä etelän variksia.

Matti-Uula auttoi meitä pyytämättä kiskomaan veneemme ylös Kessijoen Alakoskesta. Ennen kuin myöhemmin erosimme, hän oli ehtinyt kertoa monet tarinat elämästään Suomen syrjäisimmässä kolkassa.

Joutsenia Maailmanjärvellä

Matka jatkui kosken yläpuolella olevan Alajärven kautta pitkin rauhallisesti virtailevaa Kessijokea itään. Maailmanjärveltä siivilleen rymistelleiden majesteetillisten hanhien ja joutsenten muisteleminen saa vieläkin ihon kananlihalle. Muistan myös rannalla toljottaneen uroshirven, uteliaan kärpän ja vesirajassa kömpineen valtavan kokoisen sammakon.

Tuolpajärven kaakkoiskulmalla ohitimme vastarakennetulta näyttävän erämökin, jonka portailla istuskelevaa miestä emme ehtineet jäädä jututtamaan. Meillä oli kiire päästä perille ennen yötä. Kapeassa joessa oli onneksi vettä sen verran, että uskalsimme ajaa sitä pitkin moottorilla. Matka jatkui kotalammen kautta Naamajärvelle, jossa oli päätettävä lähteäkö Naamajokea pitkin ylös pohjoiseen. Vilkaisu vähävetisen Naamajoen kivikkoiselle alajuoksulle riitti; matkaa oli jatkettava Kessijokea etelään ja itään.

Ystävällinen auttaja erämaassa

Naamajärveen soiden keskellä laskevan jokisuun löytämisen teetti hieman töitä, mutta heikko pohjaruohoja heiluttava virtaus paljasti oikean kohdan. Tunkeuduimme uomaan, joka oli niin kapea että soutaminen oli käytännössä mahdotonta. Onneksi suolla luikerteleva ura oli syvä, joten saatoimme jatkaa varovasti moottorilla ajaen. Pahimmat paikat toki sauvoimme tai kiskoimme venettä köyden avulla rannalta.

Yötön yö oli jo pitkällä aamutuntien puolella, kun tajusimme olevamme lopen uupuneita ja liian kaukana määränpäästä. Kun potkuri kaiken lisäksi jälleen kerran tapasi kiveen ja sokka katkesi, päätimme tehdä asennon ja urvahtaa yön yli koskijakson alapäässä. Kun saimme teltan pystyyn, ei unta tarvinnut houkutella.

Aamulla huomasimme ihmeeksemme, että vain sadan metrin päässä meistä oli toinen teltta, jossa yöpyi Kessiä kiertämässä ollut nuoripari. Emme olleetkaan ainoat ihmiset erämaassa!

Mukava nuori mies avusti minua kiskomaan venettämme vajaan puolen kilometrin matkan matalaa koskea pitkin Kuivaslompolon luusuaan. Lahjoitin kaverille kiitosten kera muutaman vieheen ja uhkasin, että saatan joskus mainita kohtaamisestamme jossakin Erän jutussani. Lunastan lupaukseni nyt tässä 21 vuotta myöhemmin!

Sompailimme Kuivaslompolon itärannalle, jonne jätimme Matleenan pienen puron suuhun ja jatkoimme jalkapatikassa valtavia kantamuksiamme raahaten muutaman kilometrin päähän mökille.

Naamajoen Kaitakoski

Palasimme mukavan mutta rakennustyöntäyteisen viikon kuluttua veneellemme ja ajoimme kieli keskellä suuta lompolon eteläpäähän laskevan Kessijoen suuhun. Kiskoimme veneen puolikilometrisen kannaksen yli jokea pitkin Matalajärveen. Homma sujui parhaiten, kun käytimme kahta köyttä ja vedimme venettä vastakkaisilta rannoilta. Ohjaileminen kivien ympäri oli tarkempaa ja helpompaa kuin samalta rannalta yhtä köyttä ja seivästä käyttäen.

Matalajärvi oli nimensä veroinen ja täynnä pelottavan näköisiä kiviä. Kesken soutumatkan meidät yllätti ankara ukkoskuuro, minkä vuoksi päräytin koneen käyntiin ja ajoimme onnekkaasti silkalla tuurilla ilman pohjakosketuksia jokisuuhun. Taas kiskottiin paattia reilu puoli kilometriä aina Kessijärvelle asti, jossa huilasimme hyvän tovin Veitsiluodon autiotuvalla.

Juhtana Kessin metsäpolulla

Etappi autiotuvalta Kessijärven lounaiskolkkaan Keinojärven tilan tuntumaan sujui ongelmitta. Kiskoimme Matleenan maihin ja lukitsimme sen männyn juurelle. Edessä oli kolmen kilometrin patikka kivikkoista ja osin soista polkua pitkin autolle, jonka olin majatalon Ellin ystävällisellä avustuksella ajanut Kessin metsätien päähän meitä odottamaan. Perämoottorin ja vielä puolillaan olevan bensatankin raahasin purilailla, jotka tekaisin parista rimpulamännystä. Selässä keikkui rinkka ja kyljellä kalalaukku ja kamerarustinki. Jäisipä näillä vuosilla moinen jo tekemättä, en edes yrittäisi.

Matleena palveli meitä jatkossakin Kessin reissuillamme, kun sousimme sillä Kessijärven poikki mennen tullen. Muutama oikein komea ja ruokaisa ahvenkin sen lasisten laitojen väliin tempaistiin, keskipaino kilon kantturoissa.

Paria vuotta myöhemmin emme löytäneetkään venettämme paikasta, johon olimme sen syksyllä jättäneet. Kokkarengas oli kiskaistu tylysti irti lukitun veneen keulasta. Talsimme ensimmäistä kertaa Kessijärven länsirantaa pitkin Vetsiluodon kämpälle, jonka vieraskirjasta löysimme vihjeen kadonneesta Matleenasta. Tekstissä mainittiin, että viereisessä lahdessa on uponnut vene.

Varkaan rikkoma veneen keula

Sieltähän se Matleena löytyi, rikki runneltuna järven pohjasta. Rikoksen uhriksi joutuminen erämaassa ja vielä Lapissa, jota olin aina pitänyt rehellisten ihmisten maana, tuntui todella pahalta. Kesti vuosia päästä tapahtuman yli. Rikosilmoitus ei hyödyttänyt saamaan edes korvausta kotivakuutuksesta, sillä vene oli vakuutusyhtiön mielestä liian kaukana. Jos (ruotsiksi: If) vene olisi ollut lähempänä kotia, vaikkapa Saimaan rannassa, se olisi kuulemma korvattu. Juvemmallakin oleva vene olisi korvattu, mutta Kessi oli liian kaukana vakuutusturvan ulkopuolella.

Korjasimme Matleenan keulaan ja pohjaan tehdyt reiät seuraavalla reissullamme ja soutelimme sillä vielä monta vuotta ennen kuin luovuimme mökkiosuudestamme joitakin vuosia sitten ja jätimme Matleenan uudelle omistajalleen.