Iskelmäteksteissä ruikutetaan kesän loppumista, mutta pilkkijälle talven päättyminen on yhtä haikeaa.

Kevätjäillä

Talven viimeinen pilkkireissu taisi tulla jo tehtyä. Jäiden puolesta olisi varmaan vielä viikonlopullakin ollut parempaa tekemistä kuin jännittää päin persuja menneitä vaaleja, mutta kalastusinto meni muutamaksi päiväksi ihan mukavasta syystä.

Rapistelimme jo hyvissä ajoin tutun metsäjärven yöpakkasen kovettamalle jäälle ja saapastelimme määrätietoisesti vastarannalla olevalle mielipaikallemme. Vastarannan mökiltä lähtenyt kanssakalastaja oli puolestaan jo ehtinyt lähtörantamme tuntumaan.

Mikä se vastarannassa suomalaista houkuttaa? Jotakin aiheesta tietänee kirjailija Jorma Etto, joka on runoillut ”Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään, sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla ja v a s t a r a n n a l l a huutaa toinen samanlainen: metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.

Pian selvisi, että kairan raahaaminen jäälle oli ollut turhaa, sillä valmiita avantoja oli lähes kaikkialla. Ohueen riitteeseen yöllä vetäytynyt läpi aukesi kevyesti kantapäällä rusauttamalla. Osa kairanrei’istä oli liestynyt jopa miehenmentäviksi surmanloukuiksi, kun sulamisvesi oli virrannut niiden kautta jään alle.

Hauki1

Varustautumisemme oli niukka, mutta riittävä. Toukkarasiassa oli jäljellä yksi ainoa vielä punainen kärpästoukka, loput olivat mustia koppuroita jotka hajosivat koukkuun pujotettaessa. Toukka koristi pian vaimoni pilkin ketjukoukkua; itse aloitin tyhjällä värikoukulla.

Parin turhan reiän jälkeen tunsin siimassa pienen värähdyksen ja onnistuin tartuttamaan ensimmäisen kalan, joka taisi olla koko talven pienin ahven. Kala ei kuitenkaan päässyt takaisin kasvamaan, vaan siltä taitettiin niskat nurin ja sen silmät kavettiin syöteiksi. Loput kalasta nokki mustapukuinen korppi. Mielessä häivähti Edgar Allan Poen kuuluisa runo, mutta kuulas aamu ei sallinut vaipua synkkyyteen.

Hauki2

Muutamaa hetkeä myöhemmin vaimo kiskaisi jäälle päivän ensimmäisensä, hieman vajaan kilon painoisen hauen. Hauki oli yrittänyt kiinni jo hetkeä aikaisemminkin, mutta oli irronnut juuri ennen kairanreikää. Päättelimme haukien olevan nyt syöntipäällä, joten lisäsimme siimojen ja pilkin väliin notkeat perukkeet ja vaihdoimme pilkkeihin vahvemmat koukut. Syöteiksi saimme pari noin 100-grammaista ahventa – tai oikeastaan niiden silmät.

Hauki3

Istuin pakille ja yritin uittaa pilkkiä mahdollisimman houkuttelevasti. Miten kala saadaan ärsytetyksi iskemään pilkkiin, on aina ollut minulle hienoinen mysteeri. Lukuisia kertoja olen katsonut vierestä miten kaveri kiskoo jäälle vonkaleen toisensa perästä ja itse jään mopen osille. Vaimolle ja lapsenlapsilleni olen hävinnyt mielelläni.

Hauki4

Tärppiä odotellessa unohduin tapani mukaan miettimään syntyjä syviä ja otteeni vavasta taisi höltyä. Tempauduin todellisuuteen kouriintuntuvalla tavalla, kun vapa solahti äkkiä löysästä kouransilmästäni ja sujahti saman tien avantoon. Hölmistyneenä survaisin käden rannetta myöten reikään ja sain nipistettyä vavan tyveä sormenpäilläni.

Hauki5

Yritin vetää pilkkivavan ylös reiästä, mutta langan toisesta päästä kiskottiin aivan liian lujaa. Ote lipsahti ja onki painui vastustamattomasti yhä syvemmälle. Sinnekö meni kala ja kalavehkeet kaupantekijäisiksi? Noloakin nolompi loppu kalastuspäivälle.

Työnsin koko käsivarteni avantoon ja sain hamuttua vavan tyven jälleen kevyeen pinsettiotteeseen. Tuurit kääntyivät nyt kohdalleen, sillä kala kai päätti huilailla välillä ja sain parannettua otettani. Hysteerisesti puristaen onnistuin tempaisemaan vapahoidon kuivempaan elementtiin.

Loppu sujui kutakuinkin hallitusti. Uittelin kalaa pikkuhiljaa väsyksiin ja pääsin yrittämään sitä jään paremmalle puolelle – hauki tosin piti loppuun asti jään alapuolta parempana. Kun katsoin suoraan alas, näin saaliini ensimmäistä kertaa silmästä silmään. Siinä se lojotti jään alla poikittain ja vain pätkä päätä näkyvissä.

Kala kääntyi lopulta kai vahingossa sellaiseen asentoon, että sain uitettua sen leukojen mitan verran putkeen ja onnistuin koukkaamaan sitä nostokoukulla suupielestä. Mädistä turpea mammahauki mahtui juuri ja juuri reiästä vain joustavan ruumiinrakenteensa vuoksi.

Talven viimeinen kala oli samalla suurin

Talven komein pilkkihaukemme. Jiihaata ei kuitenkaan huudettu eikä ylävitosia läiskitty, kun ei ole ollut tapana ennenkään. Mutta myhäilytti, pakko myöntää.

Hauen kuolema kostautui välittömästi nuijanukutuksen ja verestyksen jälkeen. Nostokoukun teleskooppi jumittui niin tiukkaan, että sen kasaan painaminen päättyi hiilikuituvarren yllättävään katkeamiseen. Ranteeseen tullut pikku haava ei kuitenkaan pitkään kirvellyt.

Lopetin kalastuksen, mutta vaimo hyväkäs ei malttanut olla nyhtämättä vielä paria haukea lisää ennen kuin päätimme kalppia takaisin tien varteen. Kotona oli edessä mukavat perkaustalkoot. Ruodotonta filettä riittää nyt syödä useammankin kerran.

——–
JK (ei enää PS): Nyt jäät näyttävät ainakin täällä Etelä-Savossa jo niin ”valmiilta”, että pysyttelemme toistaiseksi kuivalla maalla. Tulkoon kesä, kun on kerran tullakseen!