Jos halajaa isoja ahvenia, kannattaa kokeilla syöttinä pikkukalan silmää.

820 g ahven silmäsyötillä

Katoavaista on kalamiehen kunnia – jos kaverina on asiansa taitava nainen! Näin kävi kirjoittajalle tänäänkin, ties monettako kertaa näillä jäillä ja lumilla.

Eipä tullut mieleenkään viettää valtakunnallisen pilkkiviikon kauneinta päivää sisällä virtuaalipilkinnän parissa, kuten Suomen vapaa-ajan kalastajien keskusjärjestö tänä vuonna kampanjoi. Toisaalta taistelussa nuorten sieluista kannattaa varmaan kokeilla noinkin epätoivoista keinoa. Jos edes muutama innostuisi kokeilemaan pilkkimistä ihan oikeasti.

Hyvä peli voi olla koukuttava, mutta kyllä oikea koukuttaminen koukuttaa paremmin. Tietysti sillä varauksella, että saalista tulee. Siihen tarvitaan vain ripaus kalastajan tärkeintä luonteenpiirrettä eli kärsivällisyyttä, kunnon välineet ja hieman perusasioiden hallintaa.

Syöttinä pikkuahvenen silmä

Yhteensä yli sadan vuoden kalastuskokemuksemme ei ole tehnyt meistä mitään virtuooseja ainakaan kalastustaitojemme puolesta, mutta sen tärkeimmän me osaamme, nimittäin nauttimisen. Jokainen saaliskala, kokoon ja lajiin katsomatta, on aina elämys. Eikä häntä viistä maata, vaikka palaamme joskus tupasalle saalispussi tyhjää täynnä.

Ehdimme tutulle metsäjärvelle vasta puolilta päivin muiden kiireiden hellitettyä. Lähes kymmenen asteen ”talvihelle” oli pehmentänyt rannasta lähtevän kelkkauran hieman pehmeäksi, mutta pääsimme sitä pitkin kuitenkin paljon helpommin pelipaikoille kuin sohjossa kahlaamalla.

Niemen takana paljastui, että parhailla paikoillamme kykki pari muuta pilkkijää, joten päätimme jatkaa pitemmälle vastarannan tuntumaan. Kilometrin taival taittui vaimolta vikkelästi, mutta minulta siihen meni kaksi kilometriä, sillä huomasin puolivälissä, että pulkassa olevassa pilkkipakissani ei ole kantta. Tuuli pirulainen oli lennättänyt kevyen styroxkannen jonnekin kesken matkan. Ei auttanut muuta kuin palata samoja jälkiä takaisin. Sieltähän se kansi löytyi läheltä lähtörantaa hankeen uponneena.

Vaimo pisti paremmaksi

Onneksi ei käynyt niin kuin vuosikymmeniä sitten Nilakalla, jossa raju tuuli lennätti koko pakin sileää jäätä pitkin kilomerien päähän!

Kairaamisessa ei pajoa vanhettu eikä hikeä vuodatettu, sillä avasimme nopeasti muutaman vanhan reiän. Tuttujen, ”vaihtamalla-ei-parane”-mallisten pystypilkkiemme ketjukoukkuihin pujotettiin eläviä vaahtokarkkeja muistuttavat punaiset jättiläistoukat. Kylän urheiluliikkeestä olivat näet tavalliset kärpästoukat päässeet loppumaan. Oliko pilkkipuumi iskenyt kansaan ihan oikeasti, vai olivatko vain tilaus tai toimitukset myöhässä?

Syönti oli huonoa, kuten usein muulloinkin järvellämme. Puolen tusinaa ensimmäistä avantoa ei antanut merkkiäkään kalasta. Vaihdoimme paikkaa parin sadan metrin päähän ja kokeilimme taas. Kun katselin välillä saaren yllä raakkuvaa korppia, tunsin että nyt on kiinni. Eikä ihan pienikään!

Koska vettä oli jään alla vain metrin verran, nousi kala kala yhdellä nostolla nelituumaiseen kairanreikään ja sohjoa edellään työntäen jäälle. ”Ainakin neljäsatanen!” hihkaisin innoissani muutaman kymmenen metrin päässä onkivalle vaimolle.

Jokohan nyt lopultakin sain reissun suurimman kalan. Parempi puoliskoni on näet pilkkitouhuissakin se todella selvästi parempi puolisko, sillä hän saa lähes aina suurempia kaloja kuin minä.

Päivän suurimmat
Päivän kaksi suurinta ahventa. Järven ahventen keskikokoa
edustava 170-grammainen yksilö niiden välissä.

Vaimollani on ”salainen ase”, jota hän pyrkii häikäilemättömästi hyödyntämään joka ikisellä pilkkireissullamme. Hän haluaa ensimmäiseksi kalakseen pienen ahvenen. Ja sai sen tänäänkin tuotapikaa, alle 50-grammaisen sintin. Sitten hän naksautti ahvenelta niskat nurin ja kaivoi kalalta silmän pilkin koukkuun siinä ennestään olevan punaisen toukan kaveriksi. Eikä mennyt kuin muutama minuutti, kun naapuriavannolta kuului se tuttu ilmoitus, että iso on kiinni.

Nappasin kameran pulkasta ja yritin ehtiä ikuistamaan tilannetta, mutta ehdin tuskin puoliväliin, kun ahven jo sätki avannon vieressä. Pelkää vilkaisu riitti kertomaan, että oma 510-grammainen talven ennätysahveneni oli silkka sintti sen rinnalla.

Vaimon saama mädistä turpea jytyahven painoi rapiat 820 grammaa! Eikä se jäänyt hänellä päivän ainoaksi. Kaiken kukkuraksi silmäsyöttiä haukkasi vielä hurjasti kiskova hauki, joka ”onneksi” oikaisi hentoisen koukun ja pääsi karkuun. Jäi rippeet miehisestä kunniasta jäljelle, sillä pääsin sentään edes saatujen kalojen lukumäärässä vaimoni kanssaan tasoihin.