Yksi maailman monimuotoisimmista ja sopeutuvimmista kalalajeista voi Suomessa todella huonosti pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.
Kalavarojen hupeneminen on ”aina” huolestuttanut niin kalastajia kuin tutkijoitakin. Entisiä hyviä aikoja haikailtiin jo ennen kuin nykyisen tuhon sinetöineitä suurten virtavesien kahleita oli edes rakennettu. Sellutehtaiden aikoinaan lähes puhdistamatta vesistöihin laskemat liemet, tukinuitto ja liikakalastus ymmärrettiin uhaksi jo sata vuotta sitten (J. Alb. Sandman, Oma maa osa V, 1910). Maatalouden kielteiset vaikutukset ymmärrettiin vähän myöhemmin. Vesien saastumisen saattoi kuka tahansa havaita kaikin aistein.
 |
| Voivatko lapsenlapsemme vielä nauttia taimenenkalastuksen riemuista? |
Nyt puhdistustekniikan parannuttua ja teollisuuden vedenkäytön järkeistyttyä valtaosa vesistämme kelpaisi jälleen kemiallisen puhtautensa vuoksi taimenelle, mutta kutupaikat ovat yhä voimalaitosten betonimuurien takana ja säännöstelyaltaiden pohjissa. Jäljellä olevat vähäiset vapaat pienvedet voivat tarjota elinympäristöjä vain hyvin rajalliselle luonnonvaraiselle taimenkannalle. Parhaatkaan lait, kalastussäännöt ja valistus eivät voi turvata taimenen säilymistä pitkälle tulevaisuuteen, ellei kalan elinympäristöjä saada kuntoon.
Suomen vesivoimalat ovat osoittautuneet tuhoisimmiksi vaelluskalakannoille kuin esimerkiksi Norjan jokiin rakennetut voimalat. Syyksi esitetään yleisesti sitä, että norjalaiset osaavat rakentaa paremmin toimivia kalateitä. Tämä lienee tottakin, mutta suurin syy on kuitenkin maantieteessä. Norjan voimaloissa voidaan hyödyntää suurta putouskorkeutta ja voimalaitos on yleensä paikassa, joka estää kalan nousun jo luonnostaankin. Alavassa Suomessa energia on otettava pienistä putouskorkeuksista, jolloin tarvitaan valtavia vesimääriä. Säännöstelyaltaamme hukuttavat alleen lähes kaikki tärkeät taimenen ja lohen lisääntymisalueet.
Vaikka joka ikinen nousukala onnistuisi kiertämään tielleen osuvat voimalat toimivia kalateitä pitkin, eivät virtakutuisten kalojemme kannat palautuisi luonnontilaa vastaaviksi, sillä kaloilla ei ole riittävästi kunnon kutupaikkoja. Paras mahdollinen ratkaisu kalojen kannalta ajateltuna olisi vesivoimaloiden purkaminen ja jokien täydellinen ennallistaminen. Se on tietysti tällä hetkellä silkkaa utopiaa, mutta ihmiskunta voi vielä joskus keksiä nykyistä parempia tapoja hyödyntää auringon energiaa, maalämpöä, ydinenergiaa jne.
Sadat pikkupuroihin ja -jokiin rakennetut pienvoimalamme jauhavat sähköä ja rahaa yksityisille omistajilleen, mutta torppaavat samalla kalojen vapaan kulun. Kun lähivuosina rakennetaan runsaasti lisää tuulivoimaa, muutaman strategisella paikalla olevan pienen vesivoimalan voisi pistää maan tasalle. Elävän kosken tuottama henkinen energia korvaisi vanhan myllyn vähäiset watit korkojen kera. Mikä on se suomalainen energiayhtiö, joka ensimmäisenä nappaa positiiviset julkisuuspisteet ”turhan” pienvoimalan purkamisesta?
Voisiko taimen lisääntyä virtaamattomassa vedessä?
Vaikka taimen on aikojen saatossa sopeutunut mitä erilaisimpiin elinympäristöihin, se ei taida selviytyä ilman virtavesiä. Taimenen on tosin joissain tapauksissa todettu lisääntyvän myös järvissä, mutta kyseessä ovat olleet lähinnä Lapin karut lähdepohjaiset pienvedet. Itsekin olen tavannut luonnonvaraisia taimenia aina parikiloiseen asti hiekkaharjujen keskellä olevasta syvästä umpilammesta.
 |
| Uistelijan saama taimen antaa helposti väärän kuvan kalakannan tilasta. Käytännössä lähes kaikki Saimaan punalihaiset ovat kalastusta varten istutettuja kaloja. |
Saimaan järvilohen olemassaolon väitöskirjassaan 1962 tieteellisesti todistanut Ossi Seppovaara pohdiskeli taimenen mahdollista järvikutua Eränkävijän vuosikirjassa 1954. Jutussa mainitaan Norjassa vuonna 1936 tehty koe, jossa 20 % Langesjön hietikolle lasketusta hedelmöitetystä taimenen mädistä kuoriutui, vaikkakin yli kuukautta myöhemmin kuin juoksevassa vedessä. Taimenen järvikudun mahdollisuuteen oli kiinnitetty huomiota jo vuonna 1902, kun Suomen Kalastuslehdessä julkaistiin N.M. Snellmanin kirjoitus Lohikalastus ja lohen kutu Puruvedessä. Siinä ”lohen” sanottiin hakeutuvan kudulle järven kareille.
Muuan nyt jo edesmennyt ystäväni kertoi 70-luvulla saavansa syksyllä kututaimenia eräästä hiekkapohjaisesta Saimaan Yöveden salmesta, jossa vesi virtailee tuulista riippuen milloin mihinkin suuntaan. Mätiä ja maitia valuvia syyskaloja olen saanut itsekin, mutta olen aina pitänyt niitä onnettomina tapauksina, jotka eivät ole löytäneet tietään vähäisiin vielä jäljellä oleviin häähuoneisiin (esim. Partakoski Savitaipaleella).
Seppovaaran artikkelissa kerrotaan myös kalastaja Antti Partasesta, joka sai puolivuosisataisen uransa aikana Munaluodonselän siimalinjoiltaan syysmyöhällä useita siikalohia, joilta oli tukittava peräaukko ettei veneen pohjalle valuva mäti olisi vähentänyt kalojen myyntipainoa. Koskikutu oli niihin aikoihin jo ohi, joten kalat eivät olleet jostain syystä menneet Partakoskeen lisääntymään. Kutivatko ne karikoille?
Artikkelista päätellen Seppovaara piti vielä vuonna 1954 siikalohta kirkkaan veden vähätäpläisenä ”taimenrotuna”, vaikka hän itse todisti sen myöhemmin järviloheksi. Saimaan vaeltajan kohtalo Suomessa on vielä kovempi ja tulevaisuus synkempi kuin taimenen, mutta siitä ehkä enemmän joskus myöhemmin.
