Suuri osa suomalaisten syömästä kalasta on valtamerien rannikoilla kelluvissa verkkoaltaissa kasvatettua kalaa. Kuinka tämä on mahdollista tuhansien järvien maassa?

 Kirjolohen kasvastusaltaita

Kerätään metsästä marjat ja kylvetään ne peltoon puutarhamansikoiden lannoitteeksi! Järjetön ajatus, mutta ei periaatteessa poikkea kalan kasvattamisesta luonnonkaloista saatavalla rehulla. Syödessämme kasvatettua merilohta, kirjolohta tai taimenta syömme itse asiassa maailman meriltä troolattua anjovista, sardiinia ja muita parvikaloja. Kotimaassa kasvatettu punalihainen voi sisältää myös Itämeren silakkaa.

Kalanrehuissa käytetään niiden tärkeimmän ainesosan eli kalajauhon lisäksi muun muassa soijaa, verijauhoa, vehnää, kalaöljyä, kasvisöljyä, herneproteiinia, hiivaa sekä hivenaineita ja vitamiineja. Raakaproteiinin osuus on yleensä noin puolet ja raakarasvan noin viidennes koko rehun painosta. Kaikki elintarvikkeita, joita voisi käyttää ihmisravintona muuttamatta niitä ensin (häviöllisesti) lohifileeksi.

Kasvatettu meri- ja kirjolohi päätyvät lautasellemme niin usein, koska ne ovat halpaa, helposti ja nopeasti valmistettavaa sekä kohtuullisen maistuvaa kalaa. Pieni osa kasvatetusta kalasta päätyy ruuaksi myös istuttamalla ylläpidettävien kalastuspaikkojen kautta ja tarjoaa matkan varrella kalastusnautintoja pyytäjälleen.

Kemijoen istukas
Myös luonnonvesistä kalastettu taimen voi olla kalarehulla kasva-
tettu, kuten tämä 90-luvulla Kemijoesta saatu taimen.

Koska suosikkilistamme kärjessä komeilevat punalihaiset lohikalat ovat petokaloja, niiden rehuun käytetään pääasiassa muusta kalasta saatavia ainesosia. Vaikka syöttiläskalojen rehukerroin pyritään pitämään mahdollisimman alhaisena (mm. estämällä kutukäyttäytyminen ja rajoittamalla liikkumista), tarvitaan yhden lohikilon tuottamiseen jopa 2,5 – 5 kiloa rehun raaka-aineeksi kalastettavaa pikkukalaa. Kalaa, jota voisi syödä sellaisenaankin.

Valtavat määrät merikalaa käytetään myös omega-3-rasvahappojen ja muiden ravintolisien tuotantoon. On arvioitu, että jos koko maailman väestölle tarjottaisiin suositusten mukainen annos noita terveellisiä rasvahappoja kapseleina, niiden valmistamiseen tarvittaisiin valtaosa merien kalakannoista. Kysymys kuuluu: miksi kalat pitäisi tiivistää kapseleiksi kun ne voisi syödä sellaisenaankin ja saada samalla enemmän ravintoa?

Valitettavasti maailman kala-altaissa kasvavat kasvissyöjäkalatkaan, kuten karppi ja tilapia, eivät kasva enää pelkällä kasvisrehulla. Kasvissyöjäkalojen kasvattajat alkoivat näet 1990-luvulla lisätä rehun joukkoon pieniä määriä kalarehua tuotannon kasvattamiseksi. Vaikka kalarehun määrää on sittemmin vähennettykin, käytetään nykyään karpin ja tilapian kasvatuksessa yli 12 miljoonaa tonnia kalarehua, mikä on jopa puolitoista kertaa se määrä, mitä kuluu katkarapujen ja lohen kasvatuksessa.

Kalanrehuksi käytettävien luonnonkalojen vähenemisen lisäksi kalankasvatus voi aiheuttaa muitakin ongelmia kuten rehevöitymistä, kalatauteja ja mm. lohiloisten siirtymistä luonnonlohiin.

Kasvissyöjäkaloja olisi kuitenkin mahdollista kasvattaa pelkällä kasvisrehulla, kuten aikaisemmin tapahtui. Parhaimmillaan esimerkiksi karpit hyödyntävät pelkkää kasvatuslammikon luontaista ravintovarantoa. Särkikalat, joihin karppikin kuuluu, eivät vain ole (enää) suosituimpien ruokakalojemme joukossa.

On surkuhupaisaa, että Suomen kaltaisessa vesistörikkaassa maassa ei syödä nykyistä enempää luonnosta pyydystettyä kalaa. Siihen meillä olisi täydet mahdollisuudet, jos vain muuttaisimme tottumuksiamme ja kehittäisimme omaa kalatalouttamme. Matalahkot järvemme ja rannikkomme suorastaan kuhisevat särkikaloja, jotka kaikki ovat syötäviä. Meillä näyttää olevan varaa hyljeksiä jopa lahnan ja säynävän kaltaisia suuria arvokaloja ja antaa niiden runsastua ylitiheiksi kannoiksi järviemme ravinteita kierrättämään ja pitämään yllä rehevöitymistä.

Lahnoja riimuverkolla

Lähiluonnosta saatavan kalan käytöstä on siirrytty muutamassa kymmenessä vuodessa kasvatetun kalan mussuttamiseen. Nyt on syntynyt jo toinen sukupolvi, joka ei osaa tai ei ainakaan halua perata, valmistaa ruuaksi ja syödä ruotoisia sisävesikaloja. Tästä kurimuksesta vaikea päästä takaisin kotimaisen luonnonkalan syöjäkansaksi.

Ratkaisun avain on tässäkin asiassa maan poliittisella eliitillä. Luonnonvaraisen kalan kalastusta, jalostusta ja kauppaa olisi tuettava nykyistä huomattavasti enemmän kasvatetun ja ulkomailta tuodun kalan kustannuksella. Pelkkä kuluttajien valistaminen ei tuota toivottua tulosta niin kauan kuin viljelty ja ulkomailta tuotu kala on kaupan tiskillä halvempaa kuin aito kotimainen luonnonkala.

Suositeltavaa lukemista: Meren herkkuja – Kuluttajan kalaopas (WWF 2011).