Jos ruokapöydässäsi on usein suoraan villistä luonnosta saatua ruokaa, kuten kalaa, riistaa, marjoja ja sieniä, olet ehdottomasti ekoprimaristi. Jos ravintosi koostuu pelkästään luonnossa kasvaneista aineksista, olet peräti ekototalisti.

Luomukalaa

Näin sinkoilee täällä miehen aatos. Piti kirjoittaa se tavanomainen tarina joulun tunnelmaan virittymisestä, mutta luettavaksi osui Leevi Karsikkaan kirja Metsävietti (Karisto 2009), joka pisti pienen pään täyteen suuria ajatuksia. Eikä ollut ensimmäinen kerta: Leevi Karsikas on aikamme merkittävin eräkirjailija ja yksi tärkeimmistä ajattelijoista.

Selailin kirjaa ensin tapani mukaan sieltä ja täältä tuntumaa hakien. Äkkiä silmäni nauliutuivat koko kirjalle nimen antaneen tarinan Miehen metsävietti lauseeseen sivulla 107: ”… kun katselee mitä tahansa peruskartan lehteä, pitäisi tulla kapina, jos kansa olisi vähänkään valveilla ja järjissään. … karttalehtien painamisessa on kulunut kaikkein enimmän sinistä väriä, kun on kuvattu ne kaikki metsäojametrit, jotka maisemiin on kaivettu.

Silmäni terään! Täsmälleen samasta olen saanut itse lähes hengenahdistuskohtauksia, kun olen katsellut karttoja lapsuuteni maisemista tai ihan mistä tahansa muualta Suomesta muutamia Lapin viimeisiä erämaita lukuun ottamatta. Vielä puoli vuosisataa sitten käkätti kotiani ympäröivillä suurilla soilla satapäin riekkoja, eli mehtäkanoja kuten niitä siihen aikaan kutsuttiin. Suomen eteläisimmät riekot Haukivuoren ja Pieksämäen rajaseudun vedenjakajalla.

Puolukka on suomalainen perusmarja

Tuli kansalle tarve kerätä maallista mammonaa ja tuli tehometsätalous, joka lähes velvoitti maanomistajia ojittamaan ja kuivattamaan suonsa ”tuottaviksi” metsiksi. Kasvatko suot nyt? Vähän entistä karkeampaa männynkäkkärää, mutta liekö ensimmäistäkään kunnon tukkipuuta. Järviin ovat kyllä lykänneet ruskean humuksensa niin, että vesiä ei entisiksi tunne. Kun kevättulvat ovat ohi, solahtavat latvajärvien vedet ruopattuja lasku-uomia pitkin kohti merta. Ei käkätä riekko, ei kailota kuikka.

Lukiessani Karsikkaan kirjaa edelleen aloin törmätä tuon tuostakin ilmaisuihin ekoprimarismi ja ekologinen primariteettiperiaate. Kohta kävikin ilmi, että kirjailija oli vanhoilla päivillään jatkanut opintojaan ja väitellyt kunnioitettavassa 74 vuoden iässä tohtoriksi vuonna 2007. Hänen väitöskirjansa Metsästyksen ongelmapuhe on huikea hengentuote ja samalla metsästyksen, kalastuksen ja muiden luonnonantimien keräilyn puolustuspuhe. Suosittelen väitöskirjaksi poikkeuksellisen helppolukuisen teoksen lukemista. Se löytyy edellä olevan linkin takaa pdf-muodossa.

Ekoprimarismi on Karsikkaan omien sanojen mukaan sitä, että ”luontoa pitäisi käyttää ensisijaisesti suoraan, ennen kuin ryhdytään käyttämään tuotantotalouden menetelmiä ruoan tuotantoon. Tämä tarkoittaa nimenomaan sitä, että tulisi metsästää, kalastaa ja kerätä ruokaa silloin, kun siihen on mahdollisuus kestävän käytön mukaan.

Karsikkaan ajatuksenkulku on niin terävää, että se pöläyttää kuivat luomujauhot kaikkitietävän vegaaniuskovaisenkin kurkkuun. Suoraan luonnosta hankittava ravinto on ekologisesti ilmaista ja vähemmän ympäristöä kuormittavaa kuin mikään muu suuhunpantava.

Ihminen oli nimenomaan metsästäjä-keräilijä ennen kuin hänestä tuli tuotantoa harjoittava maanviljelijä ja ravintoeläinten kasvattaja. Ekoprimarismi eli villin luonnon tuotteiden hyödyntäminen osana ravintoa on Karsikkaan mukaan myös ihmiskunnan ainoa mahdollisuus, jos tavoitteena on lajimme säilyminen tällä planeetalla.

Kirjan luettuani tajusin olevani itsekin jonkinasteinen ekoprimaristi, kuten jokainen muukin luonnosta ravintoa hakeva poluntallaaja.

Kalastusharrastuksen ansiosta emme osta kalaa juuri missään muodossa muualta, vaikka eväkästä on pöydässä ainakin kaksi kertaa viikossa. Ehkä kerran tai pari vuodessa sorrumme ammattikalastajan pyydystämään kotimaiseen kalaan, yleensä muikkuun tai silakkaan. Kasvatettua ja ulkomailta tuotua kalaa kartamme.

En ymmärrä alkuunkaan esimerkiksi niitä hauenkalastajia, jotka päästävät kaikki kalansa takaisin ja ostavat kotimatkalla marketista norjalaista kassikasvatettua lohta. Järjetöntä haaskausta päästää käsistään ruokakala, joka ei ole uhanalainen Suomessa.

Sienisaalis

Metsästystä emme harrasta, mutta ilomielin otamme vastaan kaiken riistan mitä meille joskus tarjotaan. Hirvipaisti tai -keitto on aina juhlaruokaa, kun siitä pääsee nauttimaan. Toiseksi parasta niestaa on luonnonlaitumilla ruokittu poro, jota ostimme aikaisemmin jopa kokonaisina ruhoina. Totuuden nimessä on kuitenkin tunnustettava, että myös kasvatettu liha, kuten näinä aikoina siansivu ja kinkku, kuuluvat ruokavalioomme.

Metsistä ja soilta kannamme selkä vääränä marjoja ja sieniä, joiden ansiosta emme tarvitse lainkaan kaupan hedelmiä tai viljeltyjä sieniä. Itse poimittua punaista, sinistä tai keltaista on pöydässä joka ikinen päivä vuodessa. Valikoimaa monipuolistavat omassa puutarhassa kasvavat viinimarjat, omenat ja vihannekset. Luonnonyrttien ja villivihannesten hyödyntäminen on meillä valitettavasti vasta aluillaan.

Laitahan sinäkin joulupöytään jotakin suoraan luonnosta hankittua aitoa syötävää.

Hyvää Joulua!