Sanalla talkoot oli sodan ja sitä seuranneina jälleenrakennuksen vuosina hieman eri merkitys kuin nykyään.

Elonkorjuutalkoot

Itätaivas punertaa verenkarvaana tummien kuustenlatvojen yllä. Kuuntelen kauhun vallassa voimistuvaa jyrinää. Äkkiä matalalla lentävä laivue on peltoaukean yllä ja koneiden pommiluukut avautuvat. Juoksen suin päin piiloon kostealta mullalta tuoksuvaan maakellariin – yhdessä Hessu Hopon kanssa!

Herään hiestä märkänä omassa vuoteessani. Olen nähnyt taas painajaista sodasta, jonka kauhut tarttuivat minuun vielä vuosikymmenen kuluttua sen päättymisestä, kun kuuntelin ilta toisensa perään rintamamiesten tarinointia sieltä jostakin.

Kansa talkoissa -kirjan kansi

Sarjakuvasankarit sekoittuivat uniini, kun isä toi työmatkaltaan Aku Ankan ja luki sitä minulle ääneen. Opin lehden jokaisen puhekuplan ulkoa ja aloin huijata kavereitani, että osasin muka lukea. Vähän myöhemmin, kun kävelin isän kanssa Pieksämäen kauppalan kaduilla, tajusin äkkiä että seinässä on sama teksti kuin kotona sanomalehdessä. Osoitin kylttiä ja sanoin: ”Savon Sanomat”. Olin oppinut lukemaan.

Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti oli tietopankki, josta tein jatkuvia nostoja heti sen alkaessa ilmestyä vuonna 1957. Ihailin rintamamiesten uhrautuvaa ja sankarillista taistelua, joka pelasti Suomen ja suomalaisen elämänmuodon. Meistä ei tullut yksiarvoisen järjestelmän nujertamia orjia.

Sodan kauhut tulivat tutuiksi miesten kertomuksissa, joissa he piileksivät kranaatteja korsuissa, taisteluhaudoissa, latojen alla, syvissä pommikuopissa ja metsän kätköissä, ja ampuivat joskus takaisinkin. Myötäelin isän haavoittumisen ja hänen toipumisensa sotasairaalassa.

Mieleen on jäänyt myös isän muistelus itsensä marsalkka Mannerheimin tapaamisesta. Isä oli tulossa haavoittumisensa jälkeen lyhyelle toipumislomalle ja päätti käydä Mikkelissä junaa odottaessaan leikkauttamassa tukkansa. Samaan parturiin asteli itse Marski ja istui viereiseen tuoliin ajattamaan partaansa.

Isän tukkaa leikannut nuori neitonen vilkuili ihaillen marsalkkaa sillä seurauksella, että leikkasi vahingossa ammottavan haavan isän korvannipukkaan. Vaikka parturi yritti tukahduttaa vuodon vaivihkaa, huomasi suuri johtaja jotakin olevan tekeillä. Hän pyysi käsipeilin ja katseli sen avulla pää silmiä myöten partavaahdon peitossa mitä vieressä oikein tapahtui. Siitäkös parturi punastui ja hermostui entisestään. Lopulta Mannerheim tokaisi: ”Neiti, sitokaa nyt ihmeessä sen sotamiehen korva!”

Motintekijä 1940-luvulla

Sankaritekoja ei tehty vain taistelutantereilla, sillä koko kansa puolusti olemassaoloaan. Yhtenä suorastaan ratkaisevana kansallisena voimatekijänä olivat talkoot, suomalaisen talonpoikaisen kulttuurin ikivanha perinne. Työllä auttaminen on aina kuulunut kyläyhteisön kunniakkaisiin ja samalla mieluisiin velvollisuuksiin.

Talvisodan 105 kunniakkaan päivän jälkeen alkoi maassamme keväällä 1940 erittäin laaja jälleenrakennustyö, joka edellytti koko kansan yhteistä panosta. Siinä talkoot olivat paras mahdollinen toimintatapa. Koko kansan ponnistelu oli luonteeltaan sosiaalista työapua, joka suuntautui etenkin karjalaisen siirtoväen, sotaleskien, orpojen, sotainvalidien ja köyhien perheiden tukemiseen.

Välirauhan, jatkosodan ja sotaa seuranneiden vuosien aikaisilla talkoilla annettiin viljelyapua, raivattiin ja rakennettiin asevelikoteja. Talkoohenki eli kotikylässäni vahvana vielä 50- ja 60-luvuillakin, kun kylän väki avusti milloin ketäkin avun tarpeessa olevaa lähimmäistä pelloilla ja pihoilla. Oli itsestään selvää lähteä naapuriin puimatalkoisiin tai lainata hevosta juhdattoman talon peltotöihin.

Tämän kirjoituksen ohessa olevat kuvat ovat peräisin vuonna 1943 ilmestyneestä Kansa talkoissa -teoksesta, joka on kunnianosoitus kansalaistalkoisiin osallistuneille suomalaisille. Kirja kertoo kotirintaman sankariteoista, joihin osallistui koko kansa ikään, säätyyn ja varallisuuteen katsomatta. Silloin oltiin aidosti isänmaan asialla.

Mottimestari Montonen

Esimerkkinä talkoista mainittakoon mottimestarikilpailut, joissa saavutettiin erinomaisia tuloksia. Keuruulainen pientalon emäntä Impi Ahonen hakkasi vuonna 1942 maan parhaan naisten tuloksen: 8 kuutiometriä (mottia) halkoja 6 tunnissa. Vuonna 1943 kemiläinen mottimestari Viljo Närä pisti halki, poikki ja pinoon samassa ajassa peräti 17 mottia. Samaan ylsi myös mikkeliläinen metsätyöntekijä ja hiihtäjä Matti Montonen.

Vuonna 1942 maassa hakattiin 1,4 ja vuonna 1943 1,5 miljoonaa talkoomottia. Niiden päälle on laskettava vielä rintamajoukkojen suorittamat talkoohakkuut. Yksi kovimmista kokonaissuorituksista lienee ollut karjalohjalaisen sotainvalidi Heikki Raution keväällä 1943 hakkaamat 411 talkoomottia.

Edellä mainitut urotyöt tehtiin pystymetsästä pokasahalla ja kirveellä. Onko tämän päivän Suomessa ainoatakaan, joka pystyisi samaan?

Nykyään puhutaan paljon lamatalkoista. Noissa ”talkoissa” suoritusta tai paremminkin rahaa vaaditaan yleensä vain osalta kansaa, joskus jopa köyhemmiltä rikkaammille. Talousvaikeuksiin ajautuneita EU-maitakin autetaan ”talkoilla”. Täällä kotikunnassani ehdotettiin taannoin kunnan raha-asioiden kohentamista ”talkoilla” siten, että yleinen rantapuisto myytäisiin ja liitettäisiin vieressä oleviin omakotitontteihin. Ehdottajina edunsaajat eli rantaviivaa itselleen halajavat.

Nämä viime aikojen puheet ”talkoista” ovat irvikuva entisaikojen aidosta ja pyyteettömästä naapuriavusta. Nykyisissä ”talkoissa” osallistuja joutuu pelkäksi maksumieheksi. Ennen hikisetkin talkoot olivat hauska yhteinen ponnistus, joka rikastutti kaikkia.

Pienenä kotitehtävänä voisimme kaikki pohtia, mihin talkoisiin me voisimme tänä päivänä osallistua yhteisen isänmaamme ja kansamme hyväksi.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!