Monen kalastajan ensimmäinen innoittaja on oma isä tai isoisä. Onnellisimmat pääsevät isän mukana kalaan jo pienestä pitäen, ja muille isä on harrastuksen mahdollistava taustahahmo.

Kauan sitten Ruijan ylängöllä

Vuonna 1923 syntynyt isäni oli suomalaisen kunnon miehen perikuva: ahkera, läpirehellinen, luotettava, raitis ja esimerkillinen isä. Palveltuaan jatkosodan pahimmissa taisteluissa Kannaksella hän elätti 1949 perustamaansa perheen ensin linja-autonkuljettajana, sitten autonasentajana ja siinä sivussa pientilallisena ja myöhemmin maatilansa jo nuorimmalle lapselleen sukupolvenvaihdoksessa luovuttaneena eläkeläisenä aina yllättävään kuolemaansa asti vuonna 1992.

Ensimmäinen mielikuvani koko tästä maailmasta liittyy isään ja kalastukseen. On juhannus ja äitini suku ja muutamat muut kyläläiset ovat kokoontuneet yhteiselle juhannuskokolle Kyyveden Pohjanlahden Pohjasaareen. On lämmin kesäyö, aurinko painumassa metsänrajaan ja minä istun rantakivellä isän sylissä. Pidämme kiinni samasta onkivavasta ja tuijotamme hieman kallellaan kelluvaa korkkia.

Äkkiä korkki sukeltaa ja isä tempaisee vedestä sätkivän kirkaskylkisen kalan, joka läsähtää suoraan päin pyöreää naamatauluani. Näin vihki ensimmäinen särkeni minut kalamieheksi jo pienestä pitäen.

Muuta vuotta myöhemmin pääsin isän kanssa kalaan Naarajoen Joenpolveen. Ajoimme kardaanivetoisella Nortonilla Halmekankaan metsätietä pitkin Korkeakankaan laitaan. Sain istua ensimmäisen kerran isän selän takana takaistuimella eikä minun tarvinnut olla edessä bensatankin päällä kuten tavallisesti. Kulunut nahkatakki tuoksui pihkalta, navetalta, autonrasvalta ja tupakalta.

Riippusillalla

Kävelimme Korkeakankaan laitaa pohjoiseen ja sen nenästä suon laitamia seuraten Naarajoen Joenpolveen. Isä taittoi pari haavanroitaketta vavoiksi ja sitoi niihin ongensiimat. Kun olimme jo valmiit aloittamaan onkimisen, huomasi isä matojen unohtuneen kotiin.

Isä alkoi tonkia otsa rypyssä multavia rantapaakkuja ja löysi lopulta yhden ainoan madon, joka pujotettiin tietysti minun onkeeni. Isä lienee aavistanut, että kunnon onkimisesta ei tule sillä kertaa mitään, sillä hän ehdotti retkeä jokivartta ylös Kälyksenkoskelle. Onkeni tökättiin siksi aikaa joenpenkkaan itsekseen onkimaan.

Kun palasimme, siimassa sätki särki. Vaikka halusin viedä kalan kotiin, isä sai minut suostuteltua kalan vapauttamiseen elävänä. Tuo ensimmäinen c&r-kalani kangerteli pitkään mieltäni ja nakersi kalamiehen kunniaani. Minun kalani heitettiin takaisin jokeen!

Mieleen ovat jääneet myös muutamat yli yön kestäneet kalareissut lähijärville. Kotijärvellämme Laavuksella käytiin yleensä ongella tai pitkäsiimaa liottamassa. Yötä olimme isän Arvi-sedän mökissä, joka oli rakennettu noin sadan metsin päähän rannasta osittain hiekkaharjun sisään kaivettuna. Mökin vintille oli suora pääsy ylärinteen puolelta ja säilytin siellä omia kalastusvälineitäni, itse tehtyä onkea ja pientä pitkäsiimalaatikkoa.

Yökalassa Kyyveden Hirviselällä oli mukana isän serkku, jolla oli mukanaan hieno virveli. Varmaan isä oli syrjäsilmin pannut merkille silmissäni tuikkivan kiillon, koska hän melko pian sen jälkeen toi minulle työreissultaan ikioman virvelin, jossa oli punainen yksiosainen vapa ja pieni umpikela. Kelalla oli tietysti siima ja rasiassa peräti kolme viehettä: piskuinen kirkas lippa ja kaksi lusikkauistinta. Minusta tuli pyytämättä ja yllättäen oman virvelin omistaja!

Aloin heti ensimmäisenä kesänä saada kelpo saaliita Laavukselta. Kävin aamuvarhaisella yksin kalassa ja palasin tavallisesti kotiin jo ennen aamulypsyä pariakymmentä ahventa ja joskus yhtä haukea vitsaksessa roikottaen. Enempää ei äiti huolinut samalla kertaa syötäväksi. Kenties siksi saalistusintoni hiipuu vielä nykyäänkin, jos onnistun saamaan kertasyömisellä kuluvan erän kalaa kotiin vietäväksi.

Ensimmäinen lippani (mahdollisesti Veltic?) oli uskomattoman kalastava. Kun menetin sen loppukesästä hauen suuhun, tuntui tappio melkein maailmanlopulta. Isän tilalle tuoma Mepps oli kuitenkin lähes yhtä hyvä. Bete -lusikallakin kalastin ja sain useita haukia, mutta sillä kolmannella uistimella, jossa oli laukeava ruohosuojattu koukku, en saanut koskaan kalan kalaa.

Millään myöhemmin pakkiini kertyneillä sadoilla vieheillä ei ole ollut samanlaista tunnearvoa kuin noilla kolmella ensimmäisellä isän tuomalla uistimella.

Pilkillä pienestä pitäen

Kun pääsin myöhemmin itse isäksi, otimme aina lapset mukaan kaikille kalaretkille emmekä jättäneet heitä minnekään toisten hoidettaviksi. Niin esikoistytär Mira ja kuin hänen pikkuveljensä Mikkokin ovat käyneet pilkillä ja ongella jo muutaman kuukauden ikäisestä lähtien. Jotain kertoneen sekin, että pojan ensimmäinen sana oli ”ka-a” (kala), jonka hän lausui Pohjois-Norjassa kesällä 1982 Dilljokkan varressa, kun näytin hänelle purosta saatua tammukkaa.

Pojan kalastusharrastukselle tuli kuitenkin vakava este, kun hänen todettiin olevan erittäin allerginen kalalle. Ongelmasta huolimatta poika harrasti murrosiän kynnykselle asti perhokalastusta ja oppi hyväksi heittäjäksi ja sitojaksi. Nyt yhteiset kalareissumme ovat tasoa ”kerran kesässä jos silloinkaan” mutta sitäkin laatuisampaa yhteistä aikaa.

Kun Mikko oli hieman alle 4-vuotias, kalastimme Ruijan ylängöllä syrjäisellä joella lupa-alueen takarajoilla. Tietoisena omasta allergiastaan poika halusi kuitenkin onkia itse tammukan. Kalan saatuaan hän pyysi minua perkaamaan sen. ”Laita siihen suolaa ja paista se”, hän pyysi ja katseli tarkasti vierestä, kun tein työtä käskettyä. Kun kala oli kypsynyt, hän pyysi minua syömään sen ja kyseli huuliaan nuoleskelle: ”Onko se hyvää?”

Kun tajusin pojan syövän kalaa isänsä suulla, alkoi poskiani pitkin valua suupalojen sekaan jotakin suolaista…

Hyvää isänpäivää!