Tämä parisen vuotta jatkunut kirjoitussarjani elämäni saaliskaloista alkaa tulla päätökseensä. Jäljellä on enää tarkoittamatta ja satunnaisesti eräksi tulleet lajit, joista näin aluksi mainittakoon särkikalat.
Särkikalojen laajasta suvusta olen nostanut elämäni kaloiksi särjen, lahnan, säynävän ja salakan, joiden kanssa olen tehnyt tuttavuutta lähes vuosittain. Mainittujen lisäksi olen toki saanut silloin tällöin saaliikseni monta muutakin heimoon kuuluvaa.
Seipi
Seipi oli kalalaji, josta en ollut kuullutkaan ennen kuin sen satuin saamaan saaliikseni. Kohtaamisemme tapahtui yli neljäkymmentä vuotta sitten ensimmäisen Lapinreissuni menomatkalla. Yövyimme (silloin vielä tulevan) vaimoni isoäidin luona Paltaniemellä Oulunjärven rannalla ja innostuimme pistäytymään iltapuhteella ongella jyrkän rantapenkereen juurella. Kainuun meri lepäsi rasvatyynenä edessämme ja me ongimme vanhan vesirajaan jätetyn veneen perätuhdolta. Saaliiksi tuli komeita ”tummasilmäisiä särkiä”, jotka vaimoni isoveli tunnisti seipeiksi eli korpiaisiksi eli korpisärjiksi. Nuo 20-senttiset seipit ovat vieläkin kookkaimpia koskaan saamistani.
Seuraavan kerran tavoitin seipejä syksyllä 1978, kun asuimme vuoden Joensuussa ja kävimme ainakin kerran Utran koskien tuntumassa ongella. Varsinaiseen seipisateeseen törmäsin kuitenkin seuraavan vuoden kesäkuun alussa Ruunaan Neitikoskella, jossa kirjolohen kalastusyritykset pienillä pintaperhoilla tuottivat vain tusinoittain seipitärppejä. Kalan olivatkin vähintään salakan veroisia harjoituskaloja.
Muistan myös vaimoni isoisän tarinat ”pullokorin mittaisista korpiaisista”, joita hän oli kauan sitten onkinut Lieksanjoen Pankakoskella.
Sorva
Sorva napsahti perho-onkeeni Pohjois-Savon Vehmersalmella joskus 70-luvun puolivälin tienoissa. Olimme vaimoni nyt edesmenneen sedän kesämökillä ja tapoin aikaani kalastelemalla ahvenia ja särkiä pienestä lähistöllä virtaavasta purosta. Sain muutamia kauniita kaloja, joilla oli todella kirkkaan punaiset evät. Tunnistin kalat ulkomuistista, sillä oli innostunut nuoruusiän jälkeen taas kalastuksesta (eritoten perhokalastuksesta) ja lueskellut kalakirjoja.
Muutettuamme 1979 Saimaan rannalle ruikuttamaan on sorvasta tullut lähes jokavuotinen tuttavuus. Kesällä se ui kaislikkoon laskettuun katiskaan ja välillä se ottaa hanakasti onkeenkin. Etenkin hellekesinä sorvaa saa joskus lippauistimellakin (katso otsikkokuvaa), vaikka punakontti ei mikään petokala olekaan.
Ruutana
Ruutanaa kehuttiin ennen (ja kehutaan vieläkin) erinomaisena täkykalana. Allekirjoitan väitteen vain ruutanan sitkeähenkisyyden vuoksi, sillä sen väitetään elävän pitkäsiiman koukussa parikin viikkoa.
Vaikka Itselläni ei ole kokemusta elävillä syöteillä tapahtuvasta pitkäsiimakalastuksesta, tulee väkisinkin mieleen, että onkohan ruutana niinkään hyvä syötti, jos se voi uida kaksikin viikkoa järvessä koskemattomana? Ainakin täkyonginnassa esim. salakka ja särki tuntuvat kelpaavan ahvenelle paremmin.
Ruutanoita sanottiin elävän pienissä lammikoissa siellä sun täällä, mutta itse yhytin niitä vasta täällä Ristiinassa. Tuossahan niitä elää miljoonaparvena alle kilometrin päässä pienessä suolammessa.
Pyydystin ensimmäiset ruutanani ongella, mutta vielä helpommin sain niitä hiekkaseulasta tehdyllä pienellä katiskalla, johon laitoin leivänkannikoita syötiksi. Vuorokausisaalis saattoi olla helposti satakin kalaa.
Mihin tarvitsin moisia ruutanamääriä? Suoritimme niillä siirtoistutuksia kotikonnuilleni Haukivuoren pohjoisperukoille. Kalat päätyivät vuosikymmeniä sitten pellon laitaan kaivettuun ja vedellä täyttyneeseen mutahautaan. Siellä ne alkoivat lisääntyä luontaisesti ja toimivat vuosia veljeni täkykalapankkina kunnes todella kuiva kesä vei ne yhdettömiin.
Itse otin muutaman ruutanan akvaariokalaksi ja pienen parven kotiutin noin kolmen neliömetrin kokoiseen pihalammikkoon. Akvaariokauppias pilkkasi kalojani mudassa makaaviksi rumiluksiksi, mutta oli siinä täysin väärässä. Kalat olivat virkeitä ja seurallisia, ne kasvoivat hyvin eivätkä tarvinneet edes vedenlämmitintä kuten tropiikin ihmeet. Pihalammikossa kalat talvehtivat pohjaliejussa ja saivat jopa poikasia.
Erään pitkän Lapin reissumme aikana lammikko pääsi kuivumaan niin, että linnut ja arvatenkin myös naapuruston kissat pistivät lemmikkimme suihinsa.
Mutu
Mudun olen tiennyt aina mainioksi syöttikalaksi, mutta silti en ole sitä sellaisena käyttänyt. Eniten niitä olen nähnyt Lapin reissuilla matalilla rannoilla. Kun veteen laskee minkä tahansa syötin tai vieheen, mudut kerääntyvät tiiviiksi renkaaksi kohteen ympärille sitä näykkimään. Uimarin jalkoja ne kutittavat imeskelemällä ihokarvoja ja muuta nöyhtää.
Tarkkaan ottaen edellisen kappaleen ensimmäinen virke ei pidä täysin paikkaansa. Kerran en malttanut olla kokeilematta mutua kalansyöttinä. Koska ”rikoksesta” on kulunut jo runsaasti vuosia, voinen sen tässä kertoa.
Olimme Kalassa Kairi- ja Kemijoen vesillä ja pistäydyimme yhtenä päivänä myös Nuortijoella, kun sama lupa kelpasi siihen aikaan sinnekin. Jossakin jokivarressa luonto kutsui ja poistuin hieman syrjemmälle pensaikkoon. Silloin huomasin maassa joltakin pudonneen tai unohtuneen muovirasian, jonka kannessa luki ”Rautusia – ei syötäviä”. Rasiassa oli kymmenittäin pieniä karkeaan suolaan sekoitettuja mutuja.
Otin rasian mukaani ja kerroin siitä seuraavana päivänä Kemijokivarressa tapaamilleni kemijärveläisille perhokalastajille. ”Sallalaisten salakalastajien täkyjä. Niillä ei voi kerta kaikkiaan olla saamatta kalaa, jos niitä erehtyy koukkuunsa laittamaan.”, kuuluivat vihaiset urheilukalastajien madonluvut.
Pidin rasiaa pari päivää asuntovaunun alla, mutta lopulta en voinut vastustaa kiusausta ja pujotin yhden kalan kookkaaseen perhokoukkuun ja heivasin syötin läheisellä suolla virtaavan pienen sivujoen poteroon. Siihen ampaisi alle sekunnissa kiinni varttikiloinen puronieriä.
Tehokas oli tuo ”erittäin sallalainen rautunen”.
Sulkava, pasuri ja vimpa
Sulkavia ja pasureita alkoi tulla tahtomattamme saaliiksi, kun kalastimme Saimaan Yövedestä verkoilla. Erikoisesti talvella 1988 ne esiintyivät useinkin tilastokaloina Erälle tekemässäni verkkotestissä. Monet kalastajat sekoittavat ne pieniin lahnanlappuihin, joista ei ole vielä kunnon ruokakaloiksi.
Viime aikoina harvinaiseksi käynyt vimpa tuo mieleeni aina lauseen ”Kotkanpojan lento on päättynyt”, jonka kuulin ensimmäisenä radiosta vuokramökillä Virolahdella 29. lokakuuta 1990 heti sinne saavuttuamme. Laulaja ja lauluntekijä Juha Vainio oli juuri kuollut ja tapaus oli silloin kaikkien huulilla ja sydämessä etenkin Kotkan seudulla.
Olin eronnut vähäksi aikaa Opettajien ammattiliitosta pienenä protestina siitä, että jäsenmarkat tuntuivat menevän vain aktiivijäsenten teatteri- ja ulkomaanmatkoihin. Kollegoiden sivistyessä jossain Kairossa vietimme perheloman synkässä Suomessa rajun syysmyrskyn kourissa. Vesi laski rajun itätuulen kourissa Suomenlahden pohjukassa toista metriä ja mökin vene jäi rannalle kymmenien metrien päähän vedestä.
Kalastuksesta ei tullut mitään ennen kuin tuuli tyyntyi viikon loppupuolella. Kun vesi palasi rantaan, laskin mökkivuokraan kuuluvat pari verkkoa lahdelle. Niissä sätki seuraavana aamuna lähes parikymmentä noin puolikiloista ja sutjakkaa särkikalaa, jotka tunnistin kalakirjan avulla vimmoiksi. Olivat ihan syötävän makuisiakin!
Särkikalojen elämänpinnoistani puuttuvat toistaiseksi muun muassa karppi(joita olen ollut itse istuttamassakin), yleistynyt ja suureksi kasvava toutain, urheilullinen turpa, törö, allikkosalakka, miekkasärki ja rannikon tulokas hopearuutana. Niitä en ole ainakaan toistaiseksi edes yrittänyt kalastaa, vaikka suuri karppi kerran viehettäni seurasikin. Kiinnostavia eväkkäitä kuitenkin kaikki tyynni.
Särkikalat ovat kaloja!
