Kirjolohi putkahti elämääni seurustelun myötä. Siitä lähtien ovat satunnaiset kohtaamiset tuon ristiriitaisia tunteita herättävän kalan kanssa kuuluneet jokavuotisiin kalastusrutiineihini.

Perholla saatu kirjolohi

Tyynenmeren lohikaloihin kuuluva kirjolohi (Oncorhynchus mykiss) on joutunut monenlaisiin kieputuksiin – nimeään myöten. Alunperin sen luultiin kuuluvan Atlantin lohikalojen Salmo-sukuun ja siitä käytettiin tieteellistä nimeä Salmo gairdneri. Sen englanninkielinen nimi rainbow trout vääntyi suomeksi sateenkaarirauduksi kenties siksi, että sanan ”trout” äänneasu muistuttaa jossain määrin sanaa ”rautu”. Trout tarkoittaa kuitenkin lähinnä taimenta. Sateenkaaritaimeneksi kalaa ei liene kukaan kutsunut. Forelliksi sitä yritettiin nimittää lähinnä kai kaupallisista syistä.

Sitten lausui itse kovettu kalamies Urkki painavan sanansa vuonna 1965 ja kalasta alettiin käyttää nimitystä kirjolohi. Ja mikäpä siinä, kala on kirjavakylkinen ja rasvaevä kielii sen kuuluvan lohikalojen sukuun.

Miten kirjolohi liittyy seurusteluuni? Tapasin vaimoni Raijan ensi kerran keväällä 1968 Pieksämäen yhteislyseon teinitanssiaisissa eli konvareissa, joissa musiikista vastasi lähinnä Elviksen hittejä taivutellut kokoonpano nimeltä Jami & Jamset. Jami oli oikealta nimeltään Kari Jalkanen, josta tuli sittemmin kaikkien tuntema Kari Tapio. Seurustelumme alkoi niin vakavana, että jo samana kesänä olimme yhteisillä kalavesillä. Eräs pieni polku johti meidät Raijan sedän omistamalle kirjolohilammelle.

Lohilampi taisi olla pikemminkin vaimoni sedän pakopaikka kuin varsinainen yritys pistää rahoiksi kalankasvatuksella. Mies ”vartioi” lohiaan jatkuvasti kasvatusaltaiden viereen kyhätyssä majassa ja sai näin olla onnellisesti karussa muun maailman murheita. Lohet kasvoivat hyvin puron varteen kaivetuissa altaissa.

Kirjolohi Siikakoskelta
Ongintakokoisena vapautetut kirjolohet ovat usein vajaaeväisiä,
mutta silti syötävän hyviä kaloja.

Kävimme paikalla useita kertoja joka kesä niin kauan kuin vaimoni setä siellä asusti. Lopulta mies luopui silmänlumeeksi hankkimistaan lohista, mutta jatkoi asumista tuossa hienossa piilopaikassaan kunnes sairastui kohtalokkaasti. Kirjolohien ongintaa muistan harrastaneeni vain kerran; silloin kiskaisin yhden turpean kalan ylös jäykällä koivuseipäällä käyttäen syöttinä ruokintarakeesta tehtyä möykkyä. Tärpin odottelu kesti noin 0,1 sekuntia.

Kirjolohen rehua en ole koskaan suoraan maistanut, mutta kuvittelen sen maistuvan samalle kuin tuo silloin onkimani ensimmäinen kirjolohi, joka ei ollut kovin herkullinen. Nykyisten kirjolohen maussa ei ole yleensä mitään negatiivista huomauttamista, mikä kielii kasvattajien ammattitaidon kohentumisesta – tai makuaistini väljähtymisestä.

Järjestyksessä toisen kirjoloheni taisin saada pari vuotta myöhemmin, kun kalastelin yhdessä tulevan lankoni Reijon kanssa, joka lähti paremmille kalavesille muutama vuosi sitten. Unikeonpäivänä (27.7.) syntynyt Reijo osasi totisesti nukkua, kun sille päälle sattui. Olimme sopineet, että rummutan Reijon huoneen ruutua aamuviideltä, ja niin tapahtuikin. Sinnikkään koputtelun jälkeen nuoren miehen naama nousi lopulta pokien väliin ja käsi viittasi siihen malliin, että kohta täältä tullaan. Jäin vartomaan.

Minuutteja hupeni viisi, kymmenen, kohta jo vartti, eikä Reijoa kuulunut. Rummutin uudelleen, monta kertaa. Lopulta miehen pää nousi taas esiin, jos mahdollista, entistä unisemman näköisenä ja käsi tervehti jälleen, että täältä tullaan. Kun pää painui alas, tiesin että ei mies vieläkään ollut oikeasti herännyt, joten jysäytin ikkunaan niin lujaa, että pelkäsin sen jo särkyvän. Sitten, lähes puolen tunnin herättelyn jälkeen, pääsimme lopulta matkaan.

Menimme valtion maalla olevalle Mannisenlammelle, jonne oli joskus istutettu kirjolohiakin kenen tahansa kalastettavaksi lupamaksua vastaan. Nuo ajat olivat silloin jo ohi, joten emme odottaneetkaan saavamme haukia ja ahvenia kummempaa saalista. Vaikka keli tuntui otolliselta, lammen kiertäminen tuotti vesiperän. Vaihdoimme paikkaa Salvosen takarannalle, josta Reijo taiteili isolla hopeanharmaalla jatko-Rapalalla yhden kilohauen. Minä en saanut mitään edes ruohosuojatulla Betellä.

Kirjolohi pintavaapulla

Saamattomuus ajoi meidät lopulta paikkaan, josta saa. Reijo nimittäin tiesi, että jossain Pieksänjärven luoteispuolella oli lohilammikko. Taisipa tuo kalakuoppa sijaita entisen kansakoulunopettajani perheen mailla, jos en väärin muista. Siellä sai kalastaa myös omilla välineillä. Omaan siimaani vaihtui mahtavasta noin viiden vieheen sortimentista hopeinen halpislippa, made in Japan.

Lippaan jysähti heti ensi heitolla 2,75-kiloinen lohi, joka piti minua pitkään otteessaan ennen kuin köllähti lammen omistajan pitkävartiseen haaviin. Kylmässä lähdevedessä kasvaneella kalalla oli virtaa hyppiä lukuisia kertoja korkealle ilmaan. Tuo kala säilyi kirjolohiennätyksenäni kymmeniä vuosia, kunnes rikoin sen lopulta hieman enemmän oikeaa kalastusta muistuttavissa puitteissa Ruunaan Siikakoskella.

Ensimmäiset kymmenen vuotta taisin kalastaa kaikki kirjoloheni kaivetuista kuopista ja välpillä aidatuista joenpätkistä. Mitään kalamiehen itsetuntoon liittyviä tai yleensäkään moraalisia ongelmia en kokenut. Kalan isku vieheeseen koukutti aina olosuhteista huolimatta, ja vahvan kalan taltuttaminen haaviin tarjosi hyvää harjoitusta.

Vapaasta vedestä kalastin kirjolohta ensimmäisen kerran Ruunaan Kirppuvirralla (kesäkuun 1. päivänä vuonna 1979, kun metsähallitus teki sinne ensimmäiset kirjolohi-istutuksensa. Saatoin olla jopa ensimmäinen maksava asiakas, joka sai paikasta kirjolohen. Koska olen kirjoittanut tästä jo aiemmin, ei siitä sen enempää.

Viimeisin kirjoloheni otti Lotto-lippaan

Onko kirjolohi sitten pelkkä mäskisäkki, joka ei tarjoa kalastajalle mitään oikeita elämyksiä, kuten sitä on yleisesti jo vuosikymmenien ajan mollattu? Pahimmillaan kyllä, mutta yleensä kirre on paljon, paljon mainettaan parempi kala. Kalamiehen konttiin joutumista se vastustelee usein selvästi virkeämmin kuin esimerkiksi (istutettu) taimen. Se jaksaa hypätä kerta toisensa jälkeen jopa metrin korkeuteen ennen kuin lopulta väsähtää ja nöyrtyy haavittavaksi. Samaan veteen ongintakokoisena vapautetut taimenet voi sen sijaan usein kelata suoraan eräksi.

Mielivieheitäni kirjolohen kalastuksessa on niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa montakin kokonaista juttua (ehkä niin joskus teenkin). Perhoista mainittakoon tässä Nalle Puh, lilan värinen Zonker ja musta liitsi; lusikoista etenkin pienet Räsäset; lipoista Kuusamon Loimulippa ja Lotto; sekä vaapuista värikkäät korkeintaan 7 cm pitkät hyvin uivat ja virtaa kestävät pulikat. Joskus kalastan kirreä jigillä ja olenpa saanut niitä pintavaapuillakin. Ja kokonaan eri lukunsa on vielä kirjolohen pilkintä.

Pilkitty kirjolohiOn totta, että altaissa kasvaneet kirjolohet eivät ole lähellekään aitojen luonnossa syntyneiden ja kasvaneiden lajitovereidensa veroisia taistelijoita. Altaiden ahtaudessa niistä kasvaa evävikaisia löysiä lihaskimppuja, jotka heti vapautuksen jälkeen ovat turhan helposti kalastettavissa. Mutta ihmeen nopeasti niistä kehittyy vieheitä kammoksuvia veijareita, joiden pettäminen tarjoaa kelpo viihdettä vähän kokeneemmallekin kalastajalle.

Kirjolohen istutukset vapaisiin reittivesiin ovat vähintäänkin arveluttavaa toimintaa. Joidenkin mielestä niin voi tehdä, koska kirjolohia kalastettaessa ei kalasteta saman vesistön uhanalaisia kaloja kuten taimenia. Toisaalta kirjolohet vievät väkisinkin elintilaa alkuperäisiltä luonnonkaloilta. Kirjolohen istutukset vapaisiin luonnonvesiin vaativat erittäin tarkkaa harkintaa. Ehkä istutuksista pitäisi luopua kokonaan.

Onneksi kirjolohi ei toistaiseksi ainakaan suuressa määrin lisäänny luonnossamme. Ilmaston muuttuessa sekin saattaa olla vain ajan kysymys.

Viime kesänä monet kirjolohenkasvattajat raastoivat harmaantuvia hiuksiaan veden liiallisen lämpenemisen vuoksi. Kalat lakkasivat syömästä – ja kasvamasta – millä oli suuri vaikutus ansioihin. Monille kalastuspaikoille ei saatu istutettavaa, tai niille ei kannattanut istuttaa kaloja liian lämpimän tai vähän veden takia. Esimerkisi Metsähallituksen isännöimälle Mikkelin Valkealle tehtiin ensimmäiset istutukset heinäkuun alun jälkeen vasta vesien viilettyä syyskuun 1. päivä. Istukkaat olivat tavanomaista pienempiä, noin 900-grammaisia.

Itsekalastetussa tai kaupasta ostetussa kirjolohessa ei ole nykyisin juuri koskaan rehunmakua, josta sitä takavuosina usein moitittiin. Vatsan alaosaan kertyneen vaalean rasvaisen lihan moni jättää kuitenkin syömättä, vaikka siinä lienee runsaasti paljon ylistettyjä omega-3-rasvahappoja. Esimerkiksi reilu viikko sitten Valkeasta kalastamani viimeisin kirjoloheni maistui tuoreeltaan valmistettuna kerrassaan mainiolta. Ruokana kirjolohi voittaa muun muassa järvilohen mennen tullen, ainakin minun mielestäni.

Kirjolohi on kala!