Eräihminen ei elä ainoastaan riistasta ja kalasta vaan myös sienistä, joita maan uumenista näkösälle nousee. Syksyinen metsä ilman sieniä olisi kuin järvi ilman kaloja tai taivas ilman lintuja.

Tatti

Sieniharrastukseni alkoi viitisenkymmentä vuotta sitten, kun hieman alle kymmenvuotiaana kossina löysin suppeasta kotikirjastostamme Emännän tietosanakirjan ja sen sieniliitteen. Itsensä professori Rautavaaran kirjoittamassa pienessä oppaassa oli väripiirroksia muutamasta kymmenestä ruokasienestä ja kourallisesta myrkkysieniä. Aloin viihtyä, jos mahdollista, entistä paremmin kotipeltojen ympärillä levittyvillä hakamailla ja metsissä.

Kotimme sienikulttuuri oli sanalla sanoen yksipuolista. Äiti ei huolinut syötäväksi muita kuin haapa- ja karvarouskuja. Syötävä sieni eli ihmissieni tunnistettiin siihen aikaan siitä, että sienestä piti tihkua taitettaessa maitiaisnestettä eli ”maitoa”. Jotkut käyttivätkin rouskuista nimitystä ”maitosieni” tai ”maiteroinen”. Kantarelleja, tatteja tai haperoita ei ruuaksi kelpuutettu, monista muista metsän herkuista puhumattakaan.

Tattikivi
Tällainenkin nähtävyys löytyy jostain
Ristiinan metsistä. Paikka lienee ”salainen”.

Tuon ajan sienifobiasta kertonee jotain sienten perusteellinen käsittely. Puhdistettaessa rouskuista raaputettiin pois kaikki heltat ja pintaketto, jonka jälkeen sieniä liotettiin vuorokausi väljässä vedessä välillä vettä vaihtaen ennen kuin sienet keitettiin perusteellisesti ja suolattiin umpioihin. Makumuistissa on vieläkin sienisalaatin melkein suuta polttava suolanmaku.

Opin tunnistamaan kutakuinkin kaikki sieniliitteessä olevat sienet – tai ainakin niin luulin. Kaikkia syötäväksi luulemiani myös maistoin, tavallisesti voissa paistettuna pelkällä suolalla maustettuna.

Emännän tietosanakirjan liitteen jälkeen seuraava oppaani sieniharrastuksessani oli Risto Tuomikosken Sienet värikuvina (WSOY 1973), joka perustui Bengt Cortinin toimittamaan teokseen Svampar i färg vuodelta 1958. Kirjassa esitellään yli 400 sientä, niistä 343 värikuvin. Aloin merkitä jokaisen tunnistamani sienen numeron ympärille renkaan ja sen viereen s-kirjaimen, jos olin sitä myös syönyt. Lopulta syömismerkkejä kertyi kaikkiaan 183 itiöemän piirroksen kohdalle, kunnes tulin järkiini ja karsin ruokalistalla olevien sienten määrän muutamaan kymmeneen varmasti tunnistamaani.

Punikkitatteja

Näin jälkeenpäin hirvittää ajatellakin, että Sienet värikuvina -kirjassa kerrotaan muun muassa seitikeistä sivulla 162 seuraavaa: ”Useimmat seitikit lienevät syötäviä. Monet ovat pahan hajunsa tai makunsa vuoksi ruuaksi kelpaamattomia, mutta varsinaisia myrkkysieniä suvusta ei tunneta.” Onneksi kotimetsistäni ei tainnut löytyä suippu-, laaka-, kangas- tai lehtomyrkkyseitikkejä.

Ehkä jokin ylimuistoinen vaisto säästi minua syömästä sientä nro 133, kantonääpikkää, joka oli merkitty kahden tähden ruokasieneksi, mutta joka taitaa olla todellisuudessa tappavan myrkyllinen myrkkynääpikkä. Täysin varma tunnistus piirroksen ja sanallisen kuvaksen perusteella on kuitenkin mahdotonta.

Sientä nro 189 eli ryöppäämättä syötäväksi kelpaavaksi mainittua pulkkosientä maistelin muutaman lakin verran, mutta happaman maun takia en huolinut sitä jatkossa sienikoppaani sen satoisuudesta huolimatta. Onneksi, sillä nykyisissä sienioppaissa pulkkosienen kohdalla on kaksi pääkalloa.

Valmistuttuani 1974 matematiikanopettajan ammattiin olin alkuvuosina työpaikoillani Tervossa, Pieksämäellä ja täällä Ristiinassa järjestämässä monia sieninäyttelyitä, joihin oppilaat ja opettajat toivat valtaisat määrät sieniä tunnistettaviksi. Siinä sivussa oli mukava seurata sienitietouden yleistymistä valtakunnassa. Alkuvuosina jouduin korjaamaan huomattavan osana koululla vierailleiden sienineuvojienkin laatimista nimilapuista, mutta 2000-luvulle tultaessa huomasin omassa osaamisessani jo pahoja puutteita. Muisti oli tehnyt tepposensa, kun aktiivinen harrastus oli jäänyt vähemmälle.

Kaikkien aikojen paras sienisyksy oli 1974, jolloin Tervossa oli satanut koko kesän lähes joka päivä. Sieniä oli valtavasti kaikkialla, myös todellisia harvinaisuuksia. Jostain Talluskylän suunnalta kiikutti eräs oppilas näyttelyyn lähes jalkapallon kokoisia ukonkuukusia. Itse löysin puistikosta siihen aikaan erittäin harvinaisen kultasienen, joka on sittemmin yleistynyt Perä-Pohjanmaalle asti. Appivanhempien puutarhasta löytyi hävyttömän näköinen koiranpökkösieni ja kirkon kuusiaidasta maatähti.

Sienisadon ennustaminen on ollut vaikeaa asiantuntijoillekin. Kuivia kesiä seuranneita hyviä sienisyksyjä ei ole tähän saakka osattu povata. Vuoden 2003 elokuun lopulta alkanut tattitulitus jäi kuitenkin mieleen, joten ennätyskuivan viime kesän jälkeen monen tatinpoimijan toiveet olivat korkealla. Sadetta piti vain saada ja suhteellisen lämpimiä syyspäiviä. Tänä vuonna läntisen Suomen ja Uudenmaan sateet saivatkin aikaan kenties kaikkien aikojen parhaan tattisadon. Hämeessä on herkkutatteja paikoin niin runsaasti, että poimijat eivät kerta kaikkiaan jaksa eivätkä ehdi korjata niitä talteen.

TatitViimeisen viikon aikana tatteja on noussut hyvin myös Itä-Suomen metsiin. Herkkutattisato on nyt määrältään ja laadultaan erinomaista. Suuretkin, jopa yli puolikiloiset itiöemät voivat olla täysin kiinteitä ja toukattomia. Samoin punikkitatit.

Sieniä ei kuitenkaan ole kaikkialla, ei edes monissa tavallisesti hyvissä sienimetsissä. Etenkin kuusikot ovat ainakin toistaiseksi olleet hämmästyttävän huonoja sienipaikkoja. Männynherkkutatit ovat sen sijaan parhaimmillaan. Täällä Etelä-Savossa lähes vuorenvarmoja löytöpaikkoja ovat rehevähköt mäntyä kasvavat rannat ja painanteet. Mäntyjä ei tarvitse olla kuin siellä täällä lehtipuiden joukossa. Metsän pitää olla kuitenkin lähes luonnontilassa, sillä puiden kanssa symbioosissa elävät mykorritsasienet kärsivät osittaisistakin hakkuista.

Vaikka tattisato on yksi kaikkien aikojen parhaista, puuttuvat monet tavanomaiset sienet metsistä lähes tyystin. Keltavahveroita (kantarelleja) saimme kahdessa päivässä vain muutaman litran, samoin yleensä niin runsaita rouskuja. Poissa ovat myös mustatorvisienet, eikä suppilovahveroitakaan vielä näy. Haperoita on jonkin verran, vaikka niiden valtakautta on tavallisesti keskikesä. Sienistä parhaimmaksi arvostamaani mustavahakasta en ole päässyt tänä vuonna edes maistamaan.

Punakärpässieniä
Punakärpässienet kannattaa jättää metsän somistukseksi.

Sienisadon oikukkuudesta kertonee jotain se, että Pohjois-Karjalassa, herkkutattien Mekassa, elokuussa järjestettyä tatinpoiminnan MM-kisaa varten piti metsään kätkeä puusta sorvattuja ”tatteja”. Jos kisa pidettäisiin vasta nyt, kantaisivat kilpailijat saalista punnitukseen selkä vääränä.

Nyt on juuri oikea aika lähteä sieniretkelle. Metsistä löytyy runsaasti herkullista suuhunpantavaa. Ruokasieniä poimittaessa kannattaa kuitenkin pidättäytyä vain ja ainoastaan niissä sienissä, jotka vuorenvarmasti tuntee. Hyvien sienioppaiden (mm. Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo: Suomen sienopas, Kasvimuseo/WSOY 2006) lisäksi sienten tunnistamisen opettelussa kannattaa turvautua sienet jo hyvin tuntevien ihmisten apuun.

Satoisaa sienisyksyä!