Otsikon lausahdus tuli muutama vuosi sitten pienen lapsenlapseni suuta, kun jouduimme sieniretkellä hirvikärpästen hyökkäyksen kohteeksi.

Hirvikärpänen

”Kahta en oikein ymmärrä, että mitä Luoja niillä tarkoitti, nimittäin hirvikärpästä ja polttiaista. Olisivat saaneet jäädä luomatta!”, manasi taannoin vieraanamme pistäytynyt Kittilässä asuva hyvä ystäväni, jolla on hulppea kesämökki täällä Etelä-Savossa. En väittänyt vastaan.

Tutustuin hirvikärpäseen noin kolmekymmentä vuotta sitten pienen metsälammen rannalla kesken kalareissun. Olin juuri törmännyt kuusikossa lojuneeseen hirvenraatoon, kun sain niskaani kiusallisen hanakasti hyökkääviä ruskeita kärpäsiä. Kotona noita siipensä jo hylänneitä inholaisia alkoi mönkiä esiin silloin vielä tuuhean tukanharjakseni alta.

Hirvikärpäsen levinneisyys 1980
Hirvikärpäsen levinneisyyskartta vuoden
1980 Erä-lehdessä. Nykyisin vainolainen
on yleinen riesa kaukana pohjoisessakin.

Kuin tilauksesta Erälehden numerossa 7-1980 oli etsintäkuulutus hirven täikärpäsen (Lipoptera cervi) esiintymispaikoista Suomessa. Tuo vuonna 1960 ensi kertaa itärajan tällä puolella Vehkalahdella havaittu hyönteinen kiinnosti tutkijoita. Lehdessä oli havaintolomake sivun 37 alanurkassa, josta sen leikkasin irti ja lähetin täytettynä Helsingin yliopiston eläinmuseolle.

Etsintäkuulutuksen yhteydessä julkaistussa levinneisyyskartassa oli tosin jo täplä läntisen Saimaan alueella, joten tietoni oli vain varmistusta riesan leviämisestä näille leveyksille. Innostuin lähettämään myös tikkuaskiin pakatun näytteen, koska jutussa oli oikein lihavalla präntätty lause ”… hirven ruhot ja niistä mahdollisesti tavattavat hirven täikärpäset ovat tutkijoiden erityisen mielenkiinnon kohteena.”

Tuosta syksystä lähtien olemme saaneet nauttia hirven täikärpäsen eli hirvikärpäsen, tuttavallisemmin vain hirvarin, lähentelyistä joka syksy. Pahimmillaan olen saanut kaivella yhden metsäreissun jälkeen kehostani satoja hankalasti listittäviä litteitä syöpäläisiä.

Apulaisprofessori Timo Reunala kertoi Erälehdessä 8-1982, että ihmisveri ei ilmeisesti kelpaa hirvikärpäselle, sillä sen on vain harvoin todettu imeneen ihmisestä verta. No, koeporauksia se ainakin teki jo silloin, sen saattoi nähdä omalta iholtaan jo seuraavana päivänä. Tai sitten laji alkoi vasta vähitellen päästä vaaleaverisen luomakunnan kruunun makuun.

Hirvikärpäsen yleistyttyä monet alkoivat valitella sen aiheuttavan allergiaoireita, kuten kutinaa ja punoittavia paukamia. Kaikki lääkärit eivät ottaneet asiaa todesta. Maakuntalehden lääkäripalstallakin julistettiin ötökän olevan ihmiselle vähäistä kutinaa lukuun ottamatta täysin vaaraton, kunhan sen vain kampaa pois hiuksistaan ja puistelee irti vaatteistaan. Usein toistetun hokeman mukaan hirvari iskeytyi ihmiseen vain erehdyksessä ja pyrki poistumaan iholta erehdyksen huomattuaan.

Viimeiset ongelmaa vähättelevät lääkärit taisivat muuttaa mieltään vasta 90-luvulla, kun näkivät potilaiden iholle kasvaneita sormenpään kokoisia verta vuotavia patteja. Hirvikärpänen todella pistää imukärsänsä ihmisen ihoon tarkoituksenaan imeä verta. Itse allergisoiduin lopulta niin pahoin, että syksyiseen metsään meneminen ilman suojavarustusta ei aina houkuttele. Sääskihuppu ja tiukka vaatetus ovat onneksi mahdollistaneet marja-, sieni- ja kalareissuni lähes entiseen tapaan.

HirvariTämän kesän ensimmäiset runsaat hirvikärpäsparvet kohtasin vasta toissapäivänä (30.8) marjareissulla. Kauniin päivän houkuttelema ajauduimme seudulle, jossa emme ole aikaisemmin käyneet muuta kuin heittelemässä uistinta joskus syysmyöhällä. Yhytimme kostealta pohjoisrinteeltä jo kypsäksi ehtineitä puolukoita, joita siirtyi talvenvara astioihimme muutamassa hetkessä.

Löytyi sieltä myös suuriksi paisuneita ja vetisen makuisia mustikoitakin, harmi vain liian myöhään. Aiemmin kesällä löytämämme mustikat olivat kutistuneet helteellä nuppineulanpään kokoisiksi rusinoiksi.

Paksun sammaleen peittämässä rinteessä oli tuoreet karhunjäljet ja nähtävästi petoa paenneen hirven koparoiden painallukset. Kun olin aikeissa kaivaa esiin aina mukana kulkevan taskukameran, humahti jostain viereisen kuusen oksistosta niskaani tiuha hirvikärpäsparvi. Kuvaaminen unohtui tihulaisia pois läpsiessäni ja loitommalle karatessani.

Autolla haroin kuontalostani puolentusinaa ”ryssäntäitä” ja kotona kammalla vielä muutaman. Illalla saunan jälkeen kömpi yksi siipensä jo heittänyt pesunkestävä yksilö esiin hiusrajasta. Nyt päänahassa on kutiavia patteja.

Luonnossa kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa, näin ainakin luulen. Vaikka evoluutio etenee sattumanvaraisesti, se johtaa lajien säilymisen kannalta tarkoituksenmukaisiin muutoksiin. Mitään suurta luonnon tasapainoa ei ole olemassakaan, vaan kyse on jatkuvasta kamppailusta elintilasta ja lisääntymismahdollisuuksista.

Hirvikärpänen kuuluu lajistoomme ja sillä selvä. Siitä on riesaa ihmiselle ja ihmisen seuralaisille sekä monille luonnonvaraisille eläimille, mutta siitä on varmasti myös hyötyä joillekin lajeille. Ainakin sympaattisen ätstiitii-linnun, oksistossa hiljaiseloaan viettävän mustapäisen hömötiaisen tiedetään napostelevan hirven vainolaisia hyvällä ruokahalulla. Hirvikärpäskannan runsaus riippuu luonnollisesti sen isäntäeläimen, hirven, kannanvaihteluista.

Hirveä on kärpänen. Toivottavasti se ei pohjoiseen levitessään sopeudu käyttämään poroeloa isäntänään.