Ehdottomasti parempi puoliskoni ehdotti kalareissua vaihteeksi pienelle metsäjärvelle, koska hän oli hieman kyllästynyt istumaan lähes toimettomana uisteluveneessä.
Siitä kehkeytyikin touhuntäyteinen aamupäivä, jonka aikana ei ehtinyt hetkeäkään haukotella.
Koska lähtöpäätös syntyi vasta aamulla, sain huhkia oikein todenteolla. Ensin oli ajettava trailerilla oleva moottorivene rantaan ja sieltä vettä pitkin venepaikalle, että sain trailerin tyhjäksi tontille varastoitua soutuvenettä varten. Etuveto suti kytkin käryten ja rapaa lennättäen ja huusi karkeaa hiekkaa märän nurmikon ja nokialaisen väliin. Rantaan juuttumisen pelon nostattama kylmä hiki lauhtui onneksi pian tavalliseksi otsankostukkeeksi.
Pihassa ehdin juuri ja juuri nostaa soutuveneen kyytiin, sitoa sen kiinni ja puhdistaa puista pudonneesta karikkeesta, ottaa autotallista airot, äyskärin, pohjatulpan, kalaämpärin, pari virveliä, kalalaukun vieherasioineen, mato-ongen, haavin ja kahdet paukkuliivit sekä tonkia syvältä lehtikompostin kätköistä muutamia epäilyttävän näköisiä matoja, kun vaimo jo ilmestyi raikkaana eväitä kantaen ulko-ovesta.
 |
| PIkkulumme, virallisemmin Suomenlumme (Nymphaea tetragona) on tavallista lummetta pienilehtisempi ja -kukkaisempi. Kukassa on neljä verholehteä ja sen läpimitta on 3-8 cm. |
Ajeltiin peninkulma syrjätietä pitkin tutulle järvelle. Taustapeiliin vilkuilu aiheutti lievää rikollista väristystä, sillä trailerin ojanpuoleinen eteenpäin näkyvä äärivalo ei palanut. Kiusallisen tuttu maadoitusvika.
Ranta ei ollut enää tutulla paikallaan, vaan oli pari veneenmittaa kauempana ja puolisen metriä alempana. Peruutin liejua pitkin paatin perämuovin (ei laudan, joka olisi puuta) vesirajaan ja molskautimme ontosti rumisevan muovikuoren olemattomille laineille.
Järvi oli järkyttävässä kunnossa. Vaikka vesi oli vähissä, vesikasvit eivät olleet. Heinää, järviruokoa, kaislaa, kortetta, lumpeita, sammalta ja vitoja tiheämmässä ja laajemmalla alueella kuin koskaan ennen. Lähtölahdella ei voinut edes ajatella heittouistelua, hyvä kun sai veneen lykättyä kasvuston läpi väljemmille vesille.
Vähän ulompana huomiomme kiinnittyi valtavaan pikkulumpeiden määrään. Tuota kasvikirjojen harvinaiseksi mainitsemaa pienikukkaista järvenkoristetta oli nyt kaikkialla, kun aiemmin olimme tuskin huomanneet sen olemassaolon järvellä. Tämäkö on Suomen matalien järvien kohtalo ilmaston lämmetessä?
Ensimmäisellä onkipaikalla pitkän saaren pohjoispäässä paljastui oitis, että ainakin ankkuri oli jäänyt kotiin. Onneksi tuuli oli melko olematonta, joten pystyin venettä välillä airoilla pidellessäkin onkimaan nopeaan tahtiin muutaman syötiksi kelpaavan pikkusärjen ja ahvenen. Samaan aikaan vaimo veteli jo muutaman Minnow Spoonin koukkuun tarttuneen pikkuhauen irrotushollille.
Huopailin lupaavilta kuulostavien loiskahdusten houkuttelemana satametrisen ”ulapan” yli vastarannan tuntumassa olevan pienen saaren kupeelle. Vaimo lähetti tarkan heiton suuren kiven ja lumpeikon välissä olevaan aukkoon ja tartutti oitis mukavan kokoisen hauen. Yritin tallentaa kalan temmellystä videolle pienellä taskukameralla, mutta touhu päättyikin kalan yllättävään karkaamiseen.
Itse asiassa kala ei karannut vaan viehe karkasi lukkoleikarin petettyä. Sattumus oli ainakin kolmas jo tällä samalla järvellä. Aikaisemmat kaksi sattuivat muutama vuosi sitten, kun kokeilin erästä pikalukkoa. Nyt perukkessa oli jostain syystä tavallinen halpa peruslukko. Minnow Spooneilla, joihin ei ole lisätty uistinrengasta, on tunnetusti ikävä taipumus irrota silloin tällöin huonoista viehelukoista. Vaihdoin lukon tilalle Kuusamon lukkoleikarin ja vaimo pääsi jatkamaan mielipuuhaansa.
Itse vaihdoin onkeen täkyongintakohon ja perukkeen, jossa oli tuhti kolmihaarakoukku. Koukun yhteen haaraan kiinnitin selkäevänsä alta noin 13-senttisen ahvenen, kun pienempääkään syöttiä ei ollut. Laskin ongen veteen ja lukitsin vavan tyven polvitaipeeseen ja aloin heitellä Wolframilippaa kohti syöttikaloista kihisevää länttiä lumpeikon reunassa.
Kun lippa tavoitti vedenpintaan, kala oli heti kiinni. Pienen pyristelyn jälkeen nostin veneeseen selästään tarttuneen ahvenen. ”Ahvenparvi on niin tiheä, että lipan lehti ei mahdu seassa pyörimään ja koukut rokastavat sen vuoksi!”, selittelin vaimolle, kun samalla polvitaipeessa alkoi tuntua kiskontaa.
Täkyongen koho oli sukeltanut ja ohut siima soi kireänä. Oliko hauki haukannut isohkon täkykalan? Vedin varovasti vastaan ja tunsin, että kiinni on. Seuraavassa hetkessä tajusin, että eihän siellä mikään hauki ole vaan iso ahven. Lajitoverinsa ahdinkoa härskisti hyödyntänyt kannibaaliahven!
Taltuttelin kalan haaviin ja nostin näkösälle. Emme kailottaneet rannat raikuen hiihaata emmekä takoneet ylävitosia, mutta mukavalta tuntui, myhäilytti. Kala painoi IGFA:n sertifioimalla vaa’alla punnittuna 540 grammaa.
 |
| Minnow Spoon karkaa joskus tavallisesta tusina- lukosta, mutta ei Kuusamon lukkoleikarista. |
Jatkoimme kalastusta. Ahventen ja haukien syönti vain yltyi. Vetelimme lipoilla nopeaan tahtiin mukavan kantamuksen 100-300-grammaisia raitapaitoja ruokakaloiksi ja päästelimme parikymmentä Minnareihin hampaansa iskenyttä haukea. Kaloja loiskahteli ja pomppi ilmaan joka puolella ympärillämme.
Hauet olivat tällä kertaa vain itsekkään huvittelumme välikappaleita ja saivat mennä, koska meillä on pakastimessa vielä jonkin verran entisiäkin syömättä. Lisäksi rehevän järven luupäät eivät ole kesällä yhtä maukkaita kuin esimerkiksi Saimaan hauet.
Hieno kalastuspäivä!
