Pienessä eteläsavolaisessa syrjäkylässä 50-luvulla asuvalle pikkupojalle kuha oli mystinen ahvenen ja hauen välimuodolta näyttävä eväkäs, joka oli tuttu vain kalakirjojen piirroksista.

Kuha

Vaikka vietin lapsuuteni kesiä Kyyveden, tällä hetkellä Etelä-Savon parhaan kuhaveden rannalla, sain ensimmäisen kuhani vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin. Kyyvedessä oli kyllä 50-luvullakin kuhaa, mutta vain nimeksi suurimpien selkävesien alueella eikä lainkaan Kurkisensaaren pohjoispuolella Pohjalahdella, jossa äitini synnyinkoti sijaitsi. Kuhankanta alkoi parantua nykyiseen loistoonsa vasta 90-luvulla, ja nyt ei taida niin tuhmaa onkimiestä ollakaan ettei Kyyvedestä kuhaa kepitä, jos vain on vähänkin uistelun alkeet hallussa.

Myöskään lapsuuteni kotikylän lähivesissä, entisen Haukivuoren pitäjän pohjoiskolkassa läikkyvissä Iso-Naakkimassa ja Laavuksessa, ei ollut kuhia sen enempää kuin muissakaan silloiseen elinpiiriini kuuluvissa järvissä. Kerran kuulin kyllä erään kyläläisen käyneen kalastamassa kuhia Virtasalmen Virmasvedestä. Mutta itse en nähnyt ainoatakaan kuhaa, elävää tai kuollutta, ennen kuin 60-luvun lopulla lukioikäisenä kaupan kalatiskissä Pieksämäellä.

Uistelua

Kulinaristisessa mielessä tutustuin kuhaan opiskelupaikkakunnallani Jyväskylässä, kun söin sitä joskus opiskelijahintaan lounaakseni Ruutin vintillä ja muissa kaupungin syöttölöissä. Toinen mieliruokani oli paistettu siika. Halpoja ja erittäin maistuvia molemmat. Tavanomainen päivittäinen ravintoni koostui ruisleivästä, litrasta piimää ja purkillisesta sardiineja (öljyssä, ei tomaatissa). Tuon opiskelijan jokapäiväisen ruuan elementit maksoivat siihen aikaan hulppeat 50 penniä yksiköltä.

Ensimmäisen kuhani sain vasta herran vuonna 1986, jolloin Olof Palme murhattiin, Tsernobyl pölläytti ydinkakkaa Eurooppaan, Mikkelissä pamahti ja kovettu kalamies Kekkonen kuoli. Oli viimeinen täysi lomaviikko ennen töiden alkua ja olimme appivanhempiemme kesämökillä Suonteen rannalla Suonenjoen eteläosissa. Nytkyttelin iltahämärässä lautalaitaa kohti laituria ja uistinsiiman päässä muljusi muistaakseni ahvenvärinen 11-senttinen Rapala Original.

Tärppiä en muista, tuskin sitä huomasinkaan, mutta kun veneen kokka kahahti rantahiekalle ja aloin kelata siimaa sisään, tunsin tyhjää vahvempaa kelausvastusta. Ahventirri tarttunut selästään vaapun koukkuihin, taisin ajatella. Kun siiman jatkeena loikova veltto kala tuoli näkyviin, pidin sitä edelleen ahvenena.

Kuha! taisin kiljahtaa hieman turhan äänekkäästi, kun lopulta tunnistin kalan. Koska laillinen alamitta poksahti rikki peräti tulitikun mitalla, kopautin kalan kuoliaaksi ja perkailin paistettavaksi. Hyvää oli.

Kala oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen Suonenjoen Suonteesta saamani kuha. Nykyisin järven kuhakanta on hyvä, mutta kalareissuni sinne ovat jääneet, koska tukikohtanamme toiminut mökki myytiin.

Ensimmäisen Kyyveden kuhani sain vasta 90-luvulla, kun olimme maisemissa velipojan kanssa. Uittelimme koekalastusmielessä kesän uutuusvieheitä Erän viehetestin merkeissä. Hirviselän vesillä Rapalan Shad Rap Firetigeriin ripustautui reilun kilon painoinen sameasilmä. Eikä se siihen jäänyt, moneen muuhunkin otti samana iltana. Ottivaappuna mieleen jäi mm. sutjakka vihreänkeltainen Lurjus.

Sen kesän parhaaksi kuhavieheeksi osoittautui suurella satulamallisella uintilevyllä varustettu Merimetso, josta meillä oli kaksi hyvin eriväristä testikappaletta: papukaija ja marjapuuro. Taisinpa olla yksi ensimmäisistä ellen ensimmäinen kalastustoimittaja, joka ”löysi” Merimetson potentiaalin hyvänä kuhavieheenä.

Nuo kaksi mainitsemaani Merimetsoa ovat meillä vieläkin kalastuskäytössä ja ne ovat ehdottomia luottovieheitämme kuhan kalastuksessa. Taikakaluja, joita uitetaan vain vahvan siiman ja hyvän perukkeen päässä.

Kuha
Taustalla Pelloksen vaneritehdas, jonka velvoite-
istuksista alkoi Yöveden kuhankalastus. 

Lämpimien kesien ja runsaiden istutusten myötä ovat monet ennen lähes kuhattomat vedet muuttuneet todellisiksi kuhaparatiiseiksi. Jopa Saimaan Yöveden läntisestä perästä tuli muutamassa vuodessa kelpo kuhapaikka, kun paikallinen vaneritehdas ja Ristiinan kunta saatiin velvoitettua kalanpoikasten velvoiteistutuksiin. Olin 80-luvun lopulta lähtien aina euroaikaan asti erään kalastuskunnan sihteerinä ja keksimme vaatia velvoiteistutuksia, kun tehtaan ja kunnan vesiluvat menivät katkolle. Nyt Yöveteen istutetaan vuorovuosin mukavat satsit lohikaloja ja kuhaa.

Kuhaistutusten onnistumisen pääsin kokemaan omin vavoin kerrassaan miellyttävällä tavalla. Olimme olleet vaimon kanssa pikän päivän tavoittelemassa lohta jossakin kauempana, kun ajelimme tyyntyvässä illassa kohti laituria. Linnaselkää ylittäessäni huomasin kalojen pintakäyntejä erään saaren edustalla ja päätin mielenjohteesta kokeilla heittokalastusta, kun sattui olemaan yksi haspelivapa jostain syystä mukana.

Nakkasin syvännevaapun keskelle mulahduksia, kun vene oli liukunut hiljaa heittohollille. Pari kammenkiepautusta ja kiinni oli. Toistakiloinen kuha! Ja seuraavalla heitolla toinen samanlainen!

Enempää ei sillä kertaa kuulunut, mutta aloitimme seuraavana iltana kuhanuistelun hyvällä menestyksellä. Saimme kuutena peräkkäisenä iltana keskimäärin puolenkymmentä kuhaa kerrallaan. Yhtä juhlaa oli ”omien kuhien” kalastus.

Siitä kesästä lähtien ei ole tarvinnut lähteä kuhan takia kotivesiltä minnekään. Kertasaaliit ovat toki vaihdelleet nollan ja puolentusinan kalan välillä. Yleensä lähdemme kotiin jo pari kalaa saatuamme. Touhu on kiireetöntä ja leppoisaa, sillä pidämme vapamäärän kohtuullisena (yleensä 4 kpl) ja olemme vesillä vain hyvässä kelissä. Samoilla lähiapajilla kanssamme pyörii joskus jopa kymmenkunta muutakin kuhanuisteluvenettä.

Kuhaennätykseni, kolme ja puoli kiloa viime kesältä, on vaatimatonta luokkaa, sillä tiedän samoilta vesiltä saadun paljon suurempiakin. Toisaalta en edes jahtaa ennätystä, sillä isot kuhat paksuine ruotoineen ovat hankalia perattavia. Parhaat fileet pienen ruokakunnan käyttöön saa 1-2-kiloisesta kuparikyljestä. Mutta jos jokin 10-kiloinen kuhajätti välttämättä haluaa iskeä vieheeseeni, niin hanttiin panen minkä kykenen.

Kuha on kala!