Järvilohi on vetouistelijan unelmasaalis. Se iskee tulisesti monenlaisiin vieheisiin ja taistelee raivokkaasti vapaudestaan ilmaan hyppien.

Järvilohi

Järvilohi-nimisen kalan olemassaolo varmistui minulle vähitellen vasta 70-luvun puolella. Siihen asti luulin kaikkien Järvi-Suomen vesissä asustavien punalihaisten kalojen olevan ”vain” lohia. Käsitys oli hyvin yleinen: järvitaimenen ja -lohen välille ei monikaan tehnyt eroa. Nieriää sentään sanottiin Saimaalla nahkaloheksi erotukseksi suomulohesta, jolla tarkoitettiin taimenta tai järvilohta.

Itse asiassa tieteellinen todistus järvilohen esiintymisestä Suomessa saatiin vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1962, jolloin tohtori Ossi Seppovaaran (1916 – 1988) väitöskirja julkaistiin. Muutama vuosi liian myöhään, sillä Pamilon ja Kaltimon voimalaitokset oli jo ehditty rakentaa Koita- ja Pielisjokiin ilman velvoitetta kunnon kalateiden rakentamisesta. Kuurnan voimalaitoksen valmistuminen 1971 lähelle Joensuuta sinetöi villin ja vapaan järvilohen kohtalon kenties lopullisesti.

Lohi
Vaikka tämä lohi saatiin heti varhain aamulla,
kalastus lopetettiin ja lähdettiin kotiin.

Käytännössä joka ikinen Suomessa saaliiksi saatava järvilohi on syntynyt kalanviljelylaitoksessa. Valtion varoin ja osaksi myös energiayhtiöiden velvoiteistutuksina Saimaaseen (lähinnä Kuurnan voimalaitoksen alapuolelle) vapautetaan vuosittain noin 100 000 kaksivuotista järvilohenpoikasta. Muualle kalastusalueiden ja osakaskuntien toimesta tehdyt istutukset ovat vaihdelleet 2000-luvulla välillä 200 – 17700 kpl vuodessa.

Järvilohen luontainen lisääntyminen nykyisessä Suomessa on lähes mahdotonta, sillä lajin entiset kutukosket ovat joko voimalaitosaltaiden pohjassa tai vaeltavien kalojen tavoittamattomissa. Hyshys-pohjalta voin kuitenkin paljastaa, että vähäistä järvilohen lisääntymistä on tapahtunut viime vuosina noin puolessa kymmenessä muussa paikassa. Yksi paikoista on Hiitolanjoki, jonka Suomen puoleiselle osalle voimalaitoksen alle muutamat lohet pääsevät nousemaan Laatokasta.

Ensimmäinen järvärini ei ollut mikään järisyttävä tapaus. Muutettuamme nykyiselle asuinpaikkakunnallemme Saimaan Yöveden rannalle Ristiinaan aloin heti selvitellä kalastusmahdollisuuksia. Luin jostakin kirjasta tai lehdestä hienon muisteluksen, jossa kehuttiin maasta taivaaseen Himalansaaren vesiä, ja päätin päästä noille apajille minäkin. Hankin soutuveneen ja suolaisen hintaiset uisteluluvat (50 mk/ vapa) Kieverin kalastuskunnan vesille.

Tuulen tuoma
Järvilohi otti tyhjän uistelun jälkeen, kun
tuli lyhyt navakka tuulenpuuska.

Uistelukalustomme oli sekalainen satsi hyrrä- ja avokeloja kierrepainoineen ja omatekoisine syväinlevyineen. Ensimmäiset arvokalamme olivat taimenia, mutta ehkä kolmannella tai neljännellä reissulla se sitten tapahtui: kirkkaaseen ja sileäpintaiseen Smeds 20 -lusikkaan iski kala, joka näkyi vasten taivasta jo ennen kuin tajusin vavan heilahtavan pitimessään. Suuri se ei ollut, ehkä vain noin kilon painoinen, mutta se teki monta näyttävää hyppyä ennen haavia.

Muistutettakoon kriittistä lukijaa, että järvilohen alamitta oli siihen aikaan 40 cm (ja taimenen 35 cm), jota sentään aina kunnioitimme. Nykyisin järvärin alamitta on useimmilla Saimaan kalastusalueilla vähintään 50 cm. Lisäksi itseään (ja saaliskaloja) kunnioittavat uistelijat päästävät yleensä kaikki alle 60-senttiset lohet jatkamaan vetistä vaellustaan.

Järvilohesta tuli minulle nopeasti melko tavallinen saaliskala, jota se on vieläkin. Sen saamiseen ei liity mitään elämää suurempaa mystiikkaan. Kun oikea kalapaikka, kutakuinkin oikeat vieheet ja menetelmät kohtaavat kärsivällisen kalastajan, on saaliina ennen pitkää mukavankokoinen lohenköllykkä.

Yöveden Käenniemenselän kalastosta kertonee jotain se, että sain sieltä ensimmäisen haukeni vasta neljäntenä kesänä soutu-uisteluni aloittamisesta. Saalis oli lähes pelkästään taimenta (2/3) ja järvilohta (1/3). Mitä nyt joskus kieppui vaapun jatkeena muutama mukavankokoinen ahven. Nykyisin järvilohi on selkävesillä jopa taimenta yleisempi uistelusaalis.

Muutaman vuoden kuluttua järvilohen makuun pääsystäni alkoi Yövedellä todella pitkä muikkukato, joka muutti perinpohjin myös järvilohen kalastuksen. Alueelle vaelsi mieluisimman ravinnon puutteesta huolimatta joka vuosi sinne tänne harhailevia lohia, joita saattoi saada jos minkä laisilla vieheillä milloin mistäkin. Touko-kesäkuun vaihteessa nuo ravintoa etsivät kalat olivat ehtineet jo aivan Ristiinan kirkon lähivesille, jossa ne viipyivät muutaman päivän kääntyäkseen jälleen takaisin. Muutamat onnekkaat tavoittivat silloin todella komeita vonkaleita tuosta aivan lähivesiltä. Kaksi koulupoikaa taisi unohtaa päivänä muutamana tulla kouluunkin ja jäädä päiväksi jallittamaan monikiloisia järvilohia. Terveisiä vain herroille J ja R, jotka koukkasivat muutama päivä sitten Tenolta mm. 16-kiloisen merilohen.

”Pulavuosien” järvilohilla saattoi olla vatsantäytteenä milloin mitäkin. Olen löytänyt järvärin suolesta muun muassa ahventa, särkeä, siikaa, piikkikalaa, nahkiaista, haukea(!) ja salakkaa. Tavallisin lohen niesta muikkukadon aikaan oli kuitenkin kuore, jota hopeatorpedo tankkaa välillä vaikka muikkuakin olisi saatavana.

Kuoreet

Muikun lisäksi kuore on järvilohen herkkua.
Lohi nappasi täkysalakan kesken herkuttelun.
Syönnöskalat olivat niin tuoreit
a, että osa niistä
eli vielä lohta avattaessa.

Nykyisin hyvän muikkutilanteen vallitessa järvilohet kasvavat nopeasti ja niiden keskipaino on aivan toista luokkaa kuin ennen. Osaltaan parantunut saaliskoko johtuu myös verkkokalastuksen vähentymisestä, solmuvälirajoituksista ja kalastajien valistumisesta. Moni uistelija kiittää myös norppaa ja norpansuojelua, joka on vähentänyt pyydyskalastusta – lohen ja lohenuistelijoiden parhaaksi.

Kun vedessä on runsaasti lohen syöttikalaa, on tärkeää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Selkävesien penkkojen tutumassa pyörivät massiiviset muikkuparvet ovat varma merkki järvilohen tavoittelijalle. Kun syötävää on paljon, lohen aktiivisuusjaksot voivat supistua vain varttitunnin mittaisiin syöntipuuskiin muutaman kerran päivässä. Silloin on vedessä oltava oikealla syvyydellä kalamassasta ainakin hieman poikkeavasti uivia täkyjä tai vieheitä. Usein syönnin laukaisee jokin muutos säätilassa, esimerkiksi tuulenpuuska tyynen sään jälkeen.

Viimeksi muutama päivä sitten kiertelimme hyväksi tuntemaamme ottipaikkaa pari tuntia ilman minkäänlaista tapahtumaa, mutta äkkiä näimme luotaimen näytöltä kalojen aktivoituvan, kun kohti lähintä viehettä alkoi nousta komeita viiruja. Minuutin kuluttua oli kolmoistärppi tosiasia. Kerroin tapahtumasta tarkemmin edellisessä blogissani.

Vaikka olen melkoisen intohimoinen kalavesillä kuhkaja, tyyntyvät pyyntivereni lähes aina jo ensimmäisen saaliskalaksi kelpaavan eväkkään jälkeen. Kotivesillä ja yhdessä vaimoni kanssa kalastaessani nostammekin aina ensimmäisen lohen tai taimenen jälkeen rojut veneeseen ja lähdemme perkauspuuhiin. Tämän periaatteen istutti minuun äitini jo 50-luvulla, kun hän huoli perattavakseen vain yhden hauen kerrallaan. Veden viljaa piti korjata kohtuullisesti.

Kirjoitin järvilohesta laajan artikkelisarjan Erän numeroihin 3-2006 ja 4-2006, joista selviää lähemmin siihen saakka käyttämäni menetelmät ja entiset mielivieheeni. Edellä mainitun Smedsin lisäksi uitin ennen lähes joka kerran Rapala Originalia, Shad Rapia ja LGH-vaappua. 90-luvun suosikkejani olivat muun muassa MK-vaappu ja HK-Varma Taimen. Vuosituhannen vaihduttua olen vetänyt selvästi eniten Tintti Järväriä ja erilaisia rakseja (VK, Anchovy Special, Vuoksi ja omatekoiset). Tarjouksille oman lisänsä antavat myös erilaiset houkutuslevyt.

Järvilohen uistelijoita arvostellaan usein uhanalaisten kalojen kalastamisesta. Se ei kuitenkaan aina osu eikä uppoa, sillä valtaosa Suomen vesissä uivista järvilohista on istutettu nimenomaan kalastettaviksi. Varsinkin muulla kuin Saimaalla ja Pielisellä laillisen mitan täyttävän järvärin voi ottaa saaliiksi hyvällä omallatunnolla.

Saimaalla ja muualla Vuoksen vesistössä on viranomaisten, asiantuntijoiden ja kalavesien omistajien tehtävä saada aikaan sellaiset säännöt ja kalastusjärjestelyt, että hienon selkävesien vaeltajan geenit säilyvät siihen hamaan tulevaisuuteen, jolloin padot ja voimalaitokset ammutaan sen kutukoskista taivaan tuuliin.