Nieriä eli rautu on monen lapinkävijän tavoitelluin saalis. Saimaan isonieriä on puolestaan niin hyvä kala, että se kannattaa jättää pyytämättä vaikka sitä saisikin!

Raudut

– Nouse vain tunturiin, niin saat punakalaa! neuvoi Utsjoen kirkolla käpsehtinyt vanha saamenmies minua, kun täydensimme muonavaroja matkallamme Varangin niemimaalle elokuun alussa 1979. Mukavan jutustelun jatkuessa ymmärsin, että hän tarkoitti punakalalla molempia tunturivesien punalihaisia kaloja, sekä taimenta että rautua. Olimme kuitenkin sillä kertaa menossa tavoittelemaan ensimmäistä kertaa kuningaskunnan Komag-jokeen nousevia lohia, joten tunturiin jäi kapuamatta.

Komagilla käytiin kuitenkin vain kääntymässä, sillä ujoina metsäsuomalaisina emme viihtyneet kohtaamassamme tungoksessa. Tosin nykyisen mittapuun mukaan Komagin sillanpielessä asentoa silloin pitäneet puolentusinaa kalamiesporukkaa eivät riittäisi ruuhkaksi. Me vekslailimme keltaisen Ladan keulan paluu-uralle ja ajelimme Skallelvalle eli kveeniläisittäin Kallijoelle, jota Teuvo Hahl-Marjokorpi oli kehunut kirjassaan Pohjois-Norjan kalavesiltä (WSOY 1972).

Merirautu
Ensimmäinen nieriäni oli Ruijan Skallelvaan noussut merirautu.

Kirjoittaessani nimeni lupapapereihin tervehti kylän postitoimiston iäkäs virkailija minua kuin vanhaa tuttua ja vaihtoi norjankielen selväksi suomeksi. Sain kuulla kylässä olevan vieläkin jäljellä Mannisen sukua, vaikka suurin osa olikin jo kirkkomaan povessa. Lienevätkö sitten oikeasti minulle mitään sukua nuo joskus pohjoiseen ehkä nälkää paenneet kveenit, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Ajelimme hiekkakumpareita kierrellen Kallijoen länsipuolta ylös jokivarteen ja pystytimme teltat parinsadan metrin päähän rannasta. Saimme asua ja kalastaa parin päivän lupamme kaikessa rauhassa, sillä emme nähneet koko aikana muita ihmisiä. Edes jokivarren muutamassa pienessä kalamökissä ei liikkunut ristin sielua. Nykyinen meininki joella taitaa olla vähän urbaanimpaa sykettä, kun paikallisten ja kalaturistien välisistä riidoistakin puhutaan.

Skallelva
Skallelvan meriraudut ottivat vieheisiin ja perhoihin koskien
sivuuomien ”altaissa”
.

Emme saaneet lohta, mutta kauniit meriraudut eli blinkit pelastivat nelihenkisen porukkamme (appivanhemmat, vaimo ja minä) pahimmalta nöyryytykseltä. Appiukko otti omansa lipalla, minä pienellä katkaperholla. Nuo meriraudut olivat sukunsa ensimmäiset varsinaiset rautuni, sillä edellisenä kesänä Altajokeen laskevasta Eibyelvasta kalastamani makeanveden raudut olivat niin pieniä, että pääsivät takaisin kasvamaan. Velimies kyllä veteli sillä reissulla Masijoesta komeita rautuja meikäläisen jatkaessa harrilinjalla.

Raudut nousivat Varanginvuonosta Skallelvaan pieninä parvina. Äkkiä kesken tyhjän vispaamisen niitä ilmestyi puolentusinaa pyörimään koskien sivuissa oleviin pitkiin kuoppiin, joita nimitimme herraskaisesti ”puuleiksi”. Jos aikoi saada saalista, perho oli tarjottava nopeasti oikeaan paikkaa, sillä parin minuutin kuluttua parvi jo jatkoi matkaansa kohti latvavesiä.

Rautuja
Monet Ruijan vedet ovat täynnä pikkurautua.

Sain ensimmäisen nieriäni vasta yhdeksäntenä kesänä ensimmäisestä Lapin reissustani. Alkuvuodet tosin kuluivat lähinnä vain taimen-, harjus- ja siikavesillä, mutta esimerkiksi kesän 1976 reissulla Karasjoen latvoille olisi ollut tarjolla rautuakin, jos vain olisi ollut neljä T:tä eli tahtoa, tietoa, taitoa ja tuuria.

Raudun tavoittelemisesta tuli minulle(kin) pakkomielle, jonka takia jopa taimenen kalastus jäi usein taka-alalle. Oikukas ja salaperäinen kaunis tunturikala valkoisine evänreunoineen piti minua otteessaan kuin pihdeillä. Polte korkealle ylös kaukaisille tuntureille kasvoi lähes sietämättömäksi, sillä ne olivat käytännössä lähes tavoittamattomissa. Ruijan kalastuslupa salli kalastuksen vain viiden kilometrin vyöhykkeellä valtateiden varsilla ja erikoisluvan saaminen tuntui mahdottomalta.

Toisen lapsemme syntymä syksyllä 1981 muutti Lapin ja Ruijan reissujemme luonteen. Ostimme pienen asuntovaunun, joka toimi siitä lähtien kalareissujemme tukikohtana aina kesään 2006 asti. Ensimmäisinä kesinä pojan ollessa vielä pieni tein muun perheen nukkuessa yksinäisiä yöllisiä retkiäni lupa-alueen takarajoille rautuvesiä etsien. En löytänyt rautueldoradoa, mutta tavoitin taimenta sekä harjusta, siikaa ja muita vaalealihaisia lajeja. Finnmarkin kalapaikat tulivat minulle vähitellen niin tutuiksi, että hyödynsin myöhemmin kokemuksiani, kun kirjoitin Erä-lehteen muutaman isohkon juttupaketin Ruijan kalavesiltä.

Rautujoki
Rautuja voi kalastaa pienistä vuolaista tunturipuroistakin,
jos ylempänä on hyviä rautujärviä.

Omat rautuparatiisini löytyivät vasta myöhemmin 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Ne ovat pienimuotoisia tunturiylängön vesiä, joille harva kalamies eksyy. Yhden sijainnin minulle uskoi edesmennyt lankomieheni Reijo, jonka ”rautulomperolle” teimme monta ikimuistoista nousua. Ottipaikka oli pienen joen lompolossa muutama sata metriä luusuasta alavirtaan. Muutaman aarin kokoinen suvanto suorastaan kuhisi joka kerta pienehköä rautua, joka otti ahnaasti kaikkeen sille tarjottuun. Kerran vaimoni sai kolmen perhon litkallaan täyden lastin neljällä tai viidellä peräkkäisellä heitolla.

Kohtuullinen muutaman kilon saaliskiintiömme täyttyi aina joka kerta parissa tunnissa, joten lopulta emme raahanneet ylängölle edes telttaa. Erikoista kyllä tuon pikkujoen raudut olivat aina vain tuossa yhdessä paikassa. Kun ensimmäisellä kerralla osuimme vain puoli kilometriä alempana olevaan lompoloon, saimme siitä ”vain” taimenta. Yläpuolisesta järvestä, josta raudut kaiken järjen mukaan jokeen tulevat, emme ole suuria saaliita saaneet.

Rautulähteemme alkoi ehtyä, kun paikalliset (sala)kalastajat alkoivat tehdä järvelle täsmäiskuja maastoautoilla ja mönkijöillä. Kun näimme omin silmin mönkijän lavalla kuution kokoisen mytyn verkkoja, sanoimme hyvästit paratiisillemme.

Rautu on Ruijassa monin paikoin tavallinen kala myös aivan tienvarsilla. Olen usein päässyt vetelemään makoisat ruokakalat suoraan asfaltille! ”Punakalaa” saattaa saada jopa läheltä tiivistä kesämökkiasutusta, mikä ei taitaisi olla mahdollista meillä Suomen puolella – niin hanakoita me olemme putsaamaan vetemme kaikesta vähänkin paremmasta kalasta.

Isonieriä
Saimaalla nieriä ottaa ahnaasti syvällä hitaasti vedettyyn
täkyraksiin.

Nieriän suku elää henkitoreissaan myös kotivedessäni, Saimaan Yövedessä. Siinä se on nykyisin niin harvinainen ja uhanalainen, että en ole sitä enää yli kymmeneen vuoteen saaliikseni ottanut.

Kun ostin 70- ja 80-luvun vaihteessa uistelulupaa Yöveden Himalansaaren vesille, kertoi luvanmyyjä nieriän emokalanpyynnistä Laukaan kalanviljelylaitokselle. Kaloja saatiin vain muutama, mutta niistä kasvatettiin muutaman kymmenen emokalaa mädin ja maidin tuotantoon. Jotain taisi kuitenkin mennä jossain vaiheessa pieleen, sillä monikiloiset emokalat vapautettiin myöhemmin Päijänteeseen! Miksi ihmeessä kaloja ei palautettu takaisin Yöveteen?

 

Nieriän vapautus
Saimaalla isotkin nieriät on tapana päästää takaisin.

Onneksi Saimaan nieriän viljely on nykyisin paremmalla tolalla, kiitos Kuolimosta ja Ruokovedeltä saatujen emokalojen. Poikas- ja mäti-istutukset Yöveteen ovat tuottaneet myös jonkin verran tulosta. Muutama oikein pulska yksilö on jopa vieraillut muutaman vetouistelijan veneessä. Suositusalamitta on peräti 70 cm, mutta useimmat kalastajat palauttavat sitä isommatkin takaisin veteen.

Millaista nieriä on ruokakalana? Sanalla sanoen taivaallista etenkin lähellä taivaanrajaa yön yli miedosti suolattuna! Makumuistini mukaan saimaannieriä ei ole kuitenkaan yhtä herkullinen kuin tunturivesien rautu, joka on toiseksi parasta mitä minä olen maistanut. Parasta on vastanoussut Jäämeren rautu, blinkki. Nämä ovat tietysti makuasioita, joista ei kannata eikä pidä kiistellä.