Kuinkahan monta lahjaksi saatua kalapäiväkirjaa tässä maassa ja maailmassa onkaan jäänyt täyttämättä?
Rakkaat kalapäiväkirjani! Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että olen laiminlyönyt teitä. Vika ei ole teissä vaan itsessäni. Jokainen teistä on ollut tervetullut lahja, kun olen teidät saanut isänpäivänä, jouluna tai vuosia täyttäessäni. Kun nyt kevätsiivouksen yhteydessä löysin teistä merkittävän osan kirjastoni kätköistä, ilahduin niistä vähäisistäkin kalaretkiltäni tehdyistä hajahuomioista, joista sivuillanne on.
Erityisen häpeissäni olen siitä, että ainoatakaan teistä en ole täyttänyt loppuun asti ja olen siten tuhlannut luonnonvaroja ja teihin liittyvää kapasiteettiä. Yksi kirja on näköjään jäänyt kokonaan vaille merkintöjä.
Miten tämä on mahdollista kalamieheltä, joka on kirjoittanut yli kolmekymmentä vuotta sivuammatikseen alan julkaisuihin ja tehnyt useita väline- ja viehetestejäkin? Ovatko jutuissa mainitut saaliit edes uskottavia?
Puolustuksekseni voin sanoa vain, että olen kalastanut liikaa! En tarkoita niinkään saaliista vaan kalastukseen käytettyä aikaa. Kun vuoteen on mahtunut joskus jopa 150 kalastuspäivää, en ole jaksanut läheskään aina tehdä sattumuksista yksityiskohtaisen tarkkaa tiliä kirjalliseen muotoon. Kirjanpito on jäänyt usein vain nopeaksi sutaisuksi kameralaukussa kulkevan muistivihkon sivuille.
Vuosituhannen vaihduttua (kalastus)stressini taisi kasvaa sellaisiin mittoihin, että ne vähäisetkin vihkomerkinnät jäivät minulta tekemättä. Vaan ei hätää, tieto on tallessa, sillä rakas vaimoni otti vastattavakseen kalastuskirjanpidosta. Hänellä on aikaa ja voimia tehdä jokaisen kalaretkemme jälkeen merkinnät omaan vihkoonsa. Noissa sini- ja vihreäkantisissa ruutuvihkoissa on päivämäärän, kellonajan ja kalapaikan lisäksi laji- pituus- ja painotiedot jokaisesta vähänkin merkittävämmästä kalastamme. Myös ottivieheet ja kalastusmenetelmät on kirjattu muistiin.
Onki- ja pilkkireissujen saalista vaimo ei sentään ole kirjannut kala kalalta, vaan on tyytynyt mainintaan eri lajien kappalemääristä ja joskus siitä, kumpi meistä ne kalat oikein saikaan. Tuo viimeksi mainittu tieto ei anna aina aihetta kalamiehiseen pullisteluun.
Vielä vähäsen puolustelen sillä, että tehdessäni viehe- ja välinetestejä kirjasin kyllä kaikki kalatapahtumat ja -tapahtumattomuudet tarkasti sähköiseen muotoon tietokoneelle. Tiedot ovat yhä tälläkin koneella, jolla tätä tarinaa tässä aamutuimaan naputtelen. Olen aina uutta tietokonetta käyttöön ottaessani kopioinut sinne edellisen koneeni asiakirjat. Vanhimmat saalistiedot löytyvät nyt viidennestä tietokonesukupolvesta taaksepäin. Lisäksi olen varmistanut tiedot moneen kertaan levykkeille ja lisäkiintolevyille.
Vielä kuitenkin pahoittelen, että en ole jaksanut kirjoittaa kaikkia saalistietojani puhtaan valkoisille sivuillenne.
Kalastus ei ole tilastotiedettä
Nuorempana haaveilin, että tarkasti tehdyistä saalispäiväkirjoista löytyisi lopulta eräänlainen kalastuksen viisastenkivi. Kun syöttäisin alkuehdoiksi ajan, kalapaikan ja säätiedot, tulostaisi älykäs ohjelma minulle tarkat ohjeet oikeista vieheistä ja kalastustavasta.
Nyt vanhempana ainakin luulen tietäväni, että kalastus ei sittenkään ole hallittavissa pelkän tieteen avulla. Siihen liittyy niin paljon sattumanvaraisuutta, että koko maailman kalastusdatakaan ei riitä kaiken hallitsemiseen. Eikä valtavan tietomäärän käsittelyyn riitä mitkään laitteet.
Kalansaaliiden ennustaminen on vähän samanlaista kuin sään ennustaminen. Suuria suuntia voidaan hallita joten kuten, mutta yksittäisten saaliiden kohdalla ei ole mitään varmaa. Vaikka sainkin eilen kello 16.30 nippa nappa 60-senttisen järvilohen pienessä VK-hupussa muljahtelevalla salakkasyötillä, en olisi voinut sitä ennustaa minkään aikaisemman kirjanpitoni avulla.
Kalastus ei ole tiedettä vaan taidetta! Tämän minulle sanoi jo lähes parikymmentä vuotta sitten itse Jarmo Rapala, kun kerroin hänelle suu vaahdossa vaappujen uintiliikettä koskevista tutkimuksistani. Jäin silloin ihmeissäni pohtimaan, että mihin maailman suurin viehevalmistaja kehitystyönsä perustaakaan.
Kun kalamies valitsee siiman päähän viehettä, prosessi on yleensä kaikkea muuta kuin tieteellinen. Siihen vaikuttavat yhtenä sekamelskana omat aikaisemmat kokemukset, kavereiden suositukset, mainokset, alan lehdistä ja muusta mediasta luetut jutut ja vallitsevat olosuhteet. Sattumallakin on osuutensa.
Oma viehevalintani tapahtuu ainakin kolmessa eri vaiheessa. Kauden alussa valitsen muutamaan pakkiin ja rasiaan ne vieheet, joita aion sillä kaudella käyttää. Mukana ovat yleensä kaikki kauden uutuudet, jotka olen käyttööni hankkinut tai saanut.
Seuraava valinta tapahtuu kullekin kalareissulle lähdettäessä. Hauen heittokalastukseen otan mukaan tietysti eri vieheet kuin ahvenen jallitukseen tai taimenkoskelle. Suunniteltu kalastustapakin vaikuttaa asiaan, samoin kalapaikka. Pitemmälle kalamatkalle tulee varattua enemmän vieheitä kuin lyhyelle pistäytymiselle. Mielenjohteesta tehtävälle lampikierrokselle riittää pieni taskuun mahtuva rasiallinen.
Viimeinen ja tärkein valinta tapahtuu vasta vesillä. Vaikka yritän antaa toimistani tarkan ja analyyttisen vaikutelman, on pakko tunnustaa että valitsen vieheen lähes vaistonvaraisesti. Rasiaan katsoessani minut vain valtaa tunne, että tuolla se tulee. Silloin kun tunnetta oikeasta vieheestä ei tule, ei kalapäivästäkään usein tule kovin kaksista.
Viehevalintaan vaikuttava tunne on johtanut monien luottovieheideni löytämiseen. Sen ansiosta Kuusamon Loimulippa on lajissaan ykkösvalintani pohjoisen taimenille sekä etelän ahvenille ja säynäville, seitsemänsenttinen Rapala Jointed GFR yleisvieheeni kaikkialla, vaaleansinisellä teipillä ryyditetty Tintti Pikku-Järväri paras järvilohipeltini, Nalle Puh mieluisin pintaperhoni, vihreällä raidalla koristeltu VK tuottoisin raksihuppuni sekä isolla satulalapulla varustettu Merimetso ehdottomin kuhakoneeni. Vain muutamia mainitakseni.
Kalastus on taidetta ja tunnetta, ei tilastointia ja tiedettä. Siksi se tarjoaakin loputtomasti sisältöä arkisen aherruksen lomaan.
