Ikävuosien pikkuhiljaa karttuessa alkaa moni kalastajakin miettiä syntyjä syviä. Kalastuksen ja koko elämän tarkoitus on pohtimisen arvoinen kysymys.

Laiturilla särkiä onkimassa Aurinkoinen kevätpäivä kuluu vaikkapa särkiä laiturilta onkien. Kalastuksella on tarkoituksensa ainakin, jos saaliskalat syödään.

Nuorten kalastajien keväistä kalastuskiihkoa katsellessa ei voi kuin haikailla aikoja jolloin omaakin rintaa jäyti levoton ja villi tunne, joka pakotti lykkäämään veneen vesille heti jäiden lähdettyä. Raijasin katiskoita jo ensimmäisiin rantaporeisiin ja virittelin verkkoja kudulle tulevien kalojen kulkureiteille. Kalan käyntiä pyydyksiin en malttanut odotella maajalassa, vaan käytin ajan heittokalastukseen ja uistimensoutuun. Avovesi antoi parastaan ja kaikki kalat kelpasivat: hauet, lahnat, säyneet, mateet, särjet ja ahvenet. Joskus keväisen kalastusjuhlan kruunasi järvilohi tai taimen. Olin saalistaja ja tunsin eläväni voimakkaammin kuin mihinkään muuhun aikaan vuodesta.

Missä tuo kiihko ja polte keväisille kalavesille on nyt? Kun avovesikauden aloittaminen oli ennen kuin jouluaatto lahjoja odottavalle lapselle, tuntuu nyt lähinnä haikealle menetetyn talven vuoksi. Oikeastaan kaikki muutkin muutokset luonnossa saavat minut nykyisin pohtimaan ja murehtimaan ajan kulumista. Kesän kääntyminen syksyksi ja syksyn päättyminen talven tuloon on kuin pieni kuolema, marras.

Kauan sitten nauroin kotikylän kauppiaalle, jolla oli tapana kiertää juhannuksena talosta taloon julistamassa, että nyt se on kesä menneitään. Nykyisin tuo lause tulee vääjäämättä mieleeni joka ikinen kesä. Voimakkain kasvu luonnossa on juhannuksena ohi ja päivät alkavat jo lyhetä. Selvä syksyn merkki!

Ajan kulun murehtiminen on tietysti oire vanhenemisesta. Viisikymppinen ei tuntunut vielä missään, mutta nyt vuosikymmen myöhemmin sitä ajattelee, että on vain muutama vuosi ikään, jossa isä lähti yllättäen kesken saunan lämmityksen. Maakuntalehden kuolinilmoituksista, joita en koskaan ennen lukenut, löytyy tämän tästä myös ikätovereita.

Joutohetkinä, joita nyt eläkkeellä ollessa on enemmän kuin ennen, tulee joskus pohdittua koko elämän tarkoitusta. Nuorempana olisin vastannut kysymykseen siltä seisomalta, että elämän tarkoitus on kalastaa. Elin kalastaakseni. Hakeuduin ammattiin, jossa on kolme hyvää puolta: lomakuukaudet kesä-, heinä- ja elokuu. Talvet tienasin ja väkersin perhoja, että voisin tehdä jokakesäisen toiviomatkani Lappiin ja Ruijaan.

Jokunen vuosi sitten tulvahti jostain muistin sopukoita mieleen kauan sitten lukemani eränovelli, jossa iäkäs lapinmies pohti ajanhiekan valumista sormiensa läpi. Tarinan yli kahdeksankymppinen mies piti muutamaa hihnaporoa jossain Keski-Lapin jokivarressa ja suri, että nyt kun hän on vihdoin alkanut ymmärtää jotakin tästä maailmasta, on täältä jo lähdettävä kohta pois.

Filosofia, kirjallisuus ja viihdeteollisuus ovat pullollaan esityksiä elämän tarkoitukseksi. Sellaiseksi on tarjottu muun muassa hyvän etsimistä ja tekemistä, elämän jatkamista, elämän kunnioitusta, onnellisuuden tavoittelua, nautinnon hakemista, tiedon hankkimista, kuoleman jälkeiseen vaiheeseen valmistautumista, totuuden etsimistä, minkä tahansa itselle asetetun päämäärän tavoittamista, jonkinlaisen perinnön jättämistä jälkipolville ja ties mitä.

Nuorempana ajattelin, että olisi upeaa saada joskus oikein suuri kala tai muuten mahtava kalansaalis. Saada suurempia kaloja ja kehittyä aina vain paremmaksi kalastajaksi. En kerta kaikkiaan voinut uskoa vanhempia kanssakalastajia, jotka sanoivat olevansa tyytyväisiä vähäkalaiseen ja jopa tyystin kalattomaankin reissuun. Nyt huomaan itse ajattelevani samalla tavalla. Suurilla saaliilla ei ole paljoakaan väliä, tärkeintä on saada elää ja liikkua luonnossa. Nuorempana ison hauen karkaaminen jurppi ainakin viisi vuotta, nyt ei yli kymmenkiloisen järvilohenkaan karkuutus jätä haavaa sieluun!

Mikä sitten on elämän tarkoitus? Löysin itselleni riittävän vastauksen muutamia vuosia sitten. Se on ihmettely. Meille on annettu, tai meille on kehittynyt, järki ja tunteet, jotta me voisimme ihmetellä tätä kaikkea. Ihailla ja tutkia, yrittää selvittää kaikkea ympärillämme ja sisällämme. Kuinka suurenmoinen ja suunnaton onkaan koko elonkehä ja maailmankaikkeus. Kuinka monimutkainen mutta samalla niin tarkoituksenmukainen.

Ihmettelen – olen siis olemassa.