Siika on mainio ruokakala, jonka sain ensimmäisen kerran siimani jatkeeksi vasta 70-luvulla Pohjois-Norjassa.

Isohko verkkosiika

Siiat, kuten muutkaan niin sanotut jalokalat, eivät kuuluneet lapsuuteni tavanomaisiin saaliskaloihin. Isä kyllä kertoi saaneensa Arvi-setänsä kanssa ennen sotia Naakkimasta tuulastamalla suuria siikoja niin paljon, että yksi mies ei jaksanut niitä kantaa kotiin. He olivat pistäneet tillikan valossa sydämensä kyllyydestä kaloja Salonsaaren rantamilta. Kaloista kertoessaan isän silmät tuikkivat ja kämmenet levisivät ainakin puolen metrin päähän toisistaan. Kokemus lienee ollut ikimuistoinen, koska kalastusta aika vähän harrastava isä siihen aika ajoin palasi.
   Kun itse aloin vapa olallani koluta Naakkiman ja muiden lähijärvien rantoja 50-luvun lopulla, en saanut siian siikaa. En tiennyt kuinka niitä kalastetaan enkä osannut niitä juuri saaliikseni haikaillakaan. En muista, että olisin saanut 60-luvun loppuun mennessä siikaa edes verkolla, vaikka en ole siitä aivan varma. Minulla on utuinen mielikuva siitä, että olisin ollut joskus ainakin samassa veneessä, johon nostetaan verkolla veden hopeaa.

Galbbajoen siika

Ensimmäinen vavalla saatu siikani on kirjautunut muistojeni albumiin sitäkin kirkkaammin. Olimme 70-luvun puolivälissä heinäkuun lopulla menossa Kautokeinon ja Karasjoen välille rakenteilla olevalta uudelta tieltä etelään aina Karasjoen latvoille asti kalaan, kun pidimme ensimmäistä vähän pidempää vaellustaukoa lähes kymmenen kilometrin päässä lähtöpaikastamme Galbbajoen suulta. Ruokavettä koukatessani en voinut olla huomaamatta suvannossa rauhallisesti muljahtelevia kookkaita kaloja.
Kohta huomasimme, että paikka suorastaan kuhisi suuria siikoja. Suvannon lisäksi niitä uiskenteli virrassa rannan tuntumassa kaikessa rauhassa aivan nenämme edessä. Kookkaimmilla kaloilla oli mittaa vähintään 70 senttiä, minkä sain selville pohjakivien välimatkoja mittaamalla.
   Aloimme vimmatun kalastuksen, jota jatkoimme iltaan ja aina yömyöhään asti. Pian selvisi, että vähäiset lusikkamme ja lippamme eivät siioille kelvanneet. Majesteetillisen rauhallisesti ne väistivät läheltä ohi surisevia Aglioita ja Droppeneita. Puolikiloiset ahvenet ja monikiloiset hauet sen sijaan tuntuivat iskevän kaikkeen mikä liikkui.
   Nyt jo edesmennyt lankomieheni Reijo alkoi tarjoilla siioille heittokohon avulla perhoja ja sai aikaan valtavan muutoksen. Tärppejä tuli käytännössä joka heitolla, mutta ainoatakaan perhoon ottanutta kalaa emme saaneet rannalle asti. Monikiloiset haurassuiset siiat olivat liian kova pala taitamattomille kalastajille, joilla ei ollut mukana edes haavia.
   Koska oli jo myöhä, pystytimme teltat ja jäimme paikalle yöksi. Aamulla herätessäni erotin joen heikon solinan joukosta kummallisia maiskahduksia. Kun kurkistin ulos, näin kymmenien siikojen särpivän pinnasta hyönteisiä, joita virta toi suvantoon. Kalat olivat, mikäli mahdollista, vielä suurempia kuin illalla ja niitä oli tiheässä kuin kirjolohia altaassa.
   Pettymykseksemme siiat eivät huolineet enää Reijon perhoja, jotka eivät muistuttaneet juuri lainkaan hentoja läpikuultavia päiväkorentoja, joita virta toi tulleessaan. Hulluudenpuuskassa sidoin itse elämäni ensimmäisen ”perhon” kiinnittämällä ompelurihmalla maasta löydetyn vaaleanharmaan höyhenen pienen ongenkoukun ympärille. Solmin luomuksen pelkän virvelisiiman jatkeeksi ja laskin sen varovasti veden pinnalle rantapenkan juuressa pyörivien jättisiikojen eteen.
   Siioista suurin nousi määrätietoisesti kohti perhoani ja imaisi sen suuhunsa. Kun tempaisin kiihkoissani, ehdin ehkä parin sekunnin ajan tuntea vavassa voimakasta jytinää ennen kuin kala irtosi koukusta. Sama noiduttu piina jatkui kerrasta toiseen. Yritin sitten maltilla maanitellen tai voimalla viskaten, joka ikinen kala irtosi koukusta ennen rantaa. Paria vonkaletta pääsin jopa koskettamaankin.
   Vasta puolilta päivin tunnustin nöyrästi tappioni ja päätimme jatkaa vaellusta. Kun toiset vielä viimeistelivät pakkauksiaan, vaihdoin siiman päähän pienen hopeisen Abu Amulette -lusikan ja heitin sen siikaparven taakse kauemmas suvantoon. Kuin työvoittona koukut tarttuivat reilun puolikiloisen siian kiduskanteen pään ulkopuolelta. Sinänsä ihan komea ensimmäinen siikani oli varmaan parvensa pienin kala!
Siika Galbbajokkasta   Vaimoni otti silloin minusta todennäköisesti kaikkien aikojen ensimmäisen saaliskuvan eli pönön, kuten termi nykyisin kuuluu. Pullonpohjaobjektiivilla varustetulla 6×6 cm filmille kuvaavalla kameralla otetussa sumeassa kuvassa siika näyttää pyörähtäneen selkä kohti katsojaa.
   Vuosikymmeniä myöhemmin, kun minulla oli kunnia suomentaa arvostetun norjalaisen eräkirjailijan Thorbjörn Tuften teos Finnmarksliv (Retkeilijän Ruija -eräelämää Finnmarkissa, WSOY 1993), luin iho kananlihalla Tuften kaverista, saamelaisesta Per Gainosta, joka oli istuttanut siikoja erääseen Galbbajärven lähellä olevaan pienempään järveen ja saanut siitä myöhemmin verkolla yhdellä kertaa 14 suurta siikaa, jotka painoivat jokainen 3-4 -kiloa!
   Palattuamme kotisuomeen Pieksämäelle, kerroin kaupungin parhaalle kalastustarvikemyyjälle, kauppias Martti Savolaiselle (Kenkä-Masa Ky), ongelmistani suurten siikojen kanssa. Martti kertoi, että ratkaisu on pitkä ja notkea perhovapa, jota käytettäessä siioilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Tuo ”mitään mahdollisuuksia” jäi soimaan mielessäni niin, että jo samana syksynä hankin itselleni ensimmäisen perhovavan ja aloin sitoa perhoja.

Sittemmin saatuja

Paluu suurten siikojen suvannolle jäi tekemättä, sillä turisteilta kiellettiin pitkäksi aikaa pääsy kalaan viittä kilometriä kauemmaksi Ruijan valtateistä. ”Kiitos” tästä lankeaa ryöstökalastusta ja muuta öykkäröintiä erämaassa harrastaneille suomalaisille kalastajille. Kalastusvyöhykkeen takarajoilta tavoitin kuitenkin pariinkin otteeseen hienoja noin kilon painoisia siikoja, jotka nappasivat auliisti pieniin pintaperhoihin ja joita sain haaviin asti melko hyvällä prosentilla. Jättisiikoja en kuitenkaan enää koskaan niiltä vesiltä tavoittanut.
Siika 800 g   Suurin innoittajani Pohjois-Norjan kalavesillä on ollut edesmennyt kirjailija Teuvo Hahl-Marjokorpi, jonka kalapaikkaoppaat (Pohjois-Norjan kalavesiltä, WSOY 1972 ja Pohjoiset kalavedet, WSOY 1980) ovat kuluneet käsissäni sananmukaisesti puhki. Jälkimmäisen teoksen sivulle 142, jossa lukee ”Geadgeluobbal on Lappojavrren itärannalla oleva Galbbajokkan laajentuma. Koivikkoa ja pikkusoita rannoilla. Kalasto heikkolaatuista siikaa” olen näköjään lisännyt tekstin ”Hyvälaatuisia siikoja 0,5 – 1,5 kg, hyviä tappelemaan joessa (Nalle Puh). Kauempana ylävirtaan olevissa lompoloissa isompiakin.”
   Heinäkuun alussa 1978 olimme samoilla seuduilla tienvarsikalassa. Vuoddasluobbalin luusuassa ja hieman alempana olevassa koskessa pyöri silloin niin valtavia siikaparvia, että ne sananmukaisesti pimensivät alleen joen pohjankin. Emme keksineet niille kunnon ”lääkettä”, vaikka saimmekin niitä silloin tällöin pintaperhoilla. Jostain syystä vain parven pienimmät kelpuuttivat tarjouksemme.
   Pidimme paikassa leiriä muutamia päiviä ja tapasimme useita muita suomalaisia porukoita, joista jäi mieleen eräs Kainuun suunnalta tullut kaveri, joka onnistui jallittamaan luobbalista siikoja muun muassa pieneen koukkuun ”perhoksi” pujottamallaan tuohenpalasella. Joessa pyöriville valtaville siikaparville kukaan ei löytänyt kelpaavia vieheitä, vaikka kalojen suu näytti käyvän koko ajan. Olisinpa silloin tiennyt enemmän pienillä nymfi- ja toukkajäljitelmillä kalastamisesta!
   Ruijan ylänkö Kautokeinon seudulla tarjoaa runsaasti hyviä mahdollisuuksia siiankalastukseen. Tarkempia koordinaatteja ilmoittamatta voin mainita esimerkiksi Kautokeinoelvan, Vuoddasjavrren ja Cabardasjokkan. Niistä jälkimmäisen rannalta jouduin kerran paikallisen värikkäästi pukeutuneen nuorisoporukan uhkaavan käytöksen kohteeksi. Selvisin tilanteesta yhtenä kappaleena diplomatiaa käyttäen; hyväksyin hymyssä suin nyökytellen kaikki solvaukset kansalaisuudestani ynnä muista puutteistani. Eipä ole tullut sen jälkeen siinä paikassa käytyä.
   Nykyisellä kotiseudullani Ristiinassa siika on lähinnä verkkokalastajan kala. Aloin saada niitä heti, kun sain hankituksi veneen ja ostettua verkkoluvat Yöveden länsiperukkaan. Yhdeksänkymmentäluvulla tein Erä-lehdelle jopa siikaverkkotestin, jonka mittaan opin jotain myös siiankudusta. Kun pidin verkkoja kutupaikalla ja koin ne kahden tunnin välein, havaitsin siikojen käyvän lokakuun lopulla ja marraskuun alussa pyydyksiin parhaiten iltapäivällä klo 16-18 välillä. Parhaat saaliit tulivat juuri ennen jäätymistä ja joskus vielä ensijäiden alta. Suurin, tämän jutun otsikkokuvassa oleva verkkosiikani painoi 2,14 kg.
   Yöveden siikojen uistelu pikkuvaapuilla ja perhoilla ei ole ollut kovin tuloksellista. Pilkkimällä olen saanut vain muutamia ”vahinkosiikoja” muun kalastuksen yhteydessä.
   Suosittua ja muodikasta siianongintaa en ole kokeillut kertaakaan, mutta tänä keväänä siihen saattaa tulla mahdollisuus, kun lähdemme ensi viikoksi Saaristomerelle. Jos vuokramökin lähivesillä on siikaa, yritämme onkia sitä hauenkalastuksen lomassa. Matoja ja liukupainoja siis mukaan!