Meneillään olevan kalastuslakiuudistuksen tärkeimpiä yksityiskohtia on kalatalouden rahoitus. Ratkaisumalleista yksi voisi olla ylitse muiden, jos sitä hieman viritettäisiin.

Voisiko yhdellä katiskalla kalastus olla jokamiehenoikeus?

Voisiko yhdellä katiskalla kalastamisen muuttaa tietyin rajoituksin jokamiehenoikeudeksi?

Kalastuslain kokonaisuudistuksen työryhmän välimietinnössä (mmm 2010:1) on valittu kolme rahoitusmallia jatkotarkasteluun. Budjettimallissa kalastuksenhoitomaksu korvataan valtion yleiskatteellisella määrärahalla, mutta läänikohtainen viehekalastusmaksu säilyy. Yhden peruskortin mallissa kalastuksenhoitomaksu ja läänikohtainen viehekalastusmaksu yhdistetään. Kolmas malli on lähinnä nykyinen rahoitusjärjestelmä muokattuna.
   Otin reilut pari vuotta sitten muutamassa blogissani kantaa vireillään olevaan kalastuslain uudistukseen ja pähkäilin myös vaihtoehtoja kalatalouden rahoittamiseksi. Seitsemästä enemmän tai vähemmän tosissani esittämistäni vaihtoehdoista ensimmäinen, kalastuksenhoitomaksun korvaaminen verovaroista, on kutakuinkin sama kuin edellä mainittu työryhmän ensimmäinen malli. Seuraavassa esittämäni hieman viritetty ratkaisumalli voisi olla kokonaisuuden kannalta harkinnan arvoinen vaihtoehto.

Malli kalatalouden rahoittamiseksi

1. Kalatalouden hoitoon tarvittava määräraha sisällytetään valtion talousarvioon, jolloin maksajina ovat kaikki verovelvolliset yksityiset ja yhteisöt.

Yhteiskunta kustantaa monia muitakin kansan henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta merkittäviä toimintoja ja palveluja, kuten esimerkiksi taidetta ja urheilua, vaikka läheskään kaikki kansalaiset eivät niitä käytä. Nykyistä kalastuksenhoitomaksuista eli ns. valtion kalakorteista kertyvä summa (muutama miljoona) olisi vain pieni hitunen valtion budjetissa. Itse asiassa kalastustarvikkeiden ja -palveluiden liikevaihtovero tuottaa valtiolle moninkertaisesti sen summan, mikä tarvitaan kalatalouden rahoittamiseen. 
   Nykyisen käytännön huonoin puoli on se, että läheskään kaikki kalastajat eivät maksa vuosittaista kalastuksenhoitomaksua. Pinnareita on aivan liikaa, arvioiden mukaan jopa yli puolet maksuvelvollisista jättää tämän ”veron” maksamatta. Maksukurin kohentamiseksi jouduttaisiin lisäämään valvontaa niin paljon, että siihen kuluisi turhan suuri osa kalatalouden rahoituksesta.
   Koko kansakunta voi paremmin ja elää terveemmin, jos se säilyttää yhteytensä luontoon. Kalaravinto on terveellistä. Luonnossa kasvanut kala on myös ympäristön kannalta parempi kuin kasvatettu tai ulkomailta tuotu ruokakala. Vapaa-ajankalastus tukee suoraan ja välillisesti työllisyyttä. Kalatalouteen sijoitetut verovarat eivät mene hukkaan.

2. Onkiminen ja pilkkiminen säilyy jokamiehenoikeutena. Lisäksi yhdellä katiskalla kalastaminen muuttuu suurelta osin jokamiehenoikeudeksi.

Nykyinen jokamiehenoikeus onkia ja pilkkiä lähes kaikkialla tarjoaa loistavat mahdollisuudet virkistyä ja hankkia satunnaista särvintä ruokapöytään. Jokamiehenoikeudessa tarkoitetun onkimisen ja pilkkimisen määritelmää kannattaisi ehkä tarkistaa esimerkiksi syöttien ja mäskäämisen osalta.
   Jokamiesoikeutta voisi tietyin rajoituksin laajentaa koskemaan myös yhdellä katiskalla (tai pikkurysällä) tapahtuvaksi kalastamiseksi. Asetuksella voitaisiin määritellä pyydyksen koko ja sallitut käyttökohteet. Katiskakalastus on hyvää kalavesien hoitoa, sillä se kohdistuu yleensä vain vähäarvoisiin kaloihin, jotka ovat moni paikoin runsastuneet muun muassa rehevöitymisen takia.

3. ”Läänikohtainen” viehelupa säilyy entisellään tai korvataan yhdellä valtakunnallisella vieheluvalla. Nykykäytännöstä poiketen kalastaja voi ostaa haluamansa määrän lupia, mikä mahdollistaa kalastamisen monella vieheellä samanaikaisesti.

Läänikohtainen viehelupa on osoittautunut hyväksi käytännöksi, jota kannattaa jatkaa ja kehittää edelleen. Läänien virallisesti poistuttuakin lupa-alueet voivat toki pysyä samoina, mutta niiden tilalle tai rinnalle voisi harkita myös koko valtakunnan kattavaa viehelupaa, jonka hinta voisi olla esimerkiksi kaksinkertainen yhden ”läänin” lupaan verrattuna. Tämä olisi hieno kädenojennus liikkuville kalastajille ja ”läänien” rajoilla kalastaville vapa-kalastajille.
   Mahdollisuus ostaa useampia kuin yksi läänikohtainen viehelupa on ollut korkealla monen vetouistelua harrastavan toivelistalla. Kokonaisuutta ajatellen tämä voisi olla enemmänkin mahdollisuus kuin uhka, sillä kasvaneista lupatuloista hyötyisivät kaikki kalastajat.

4. Kalaveden omistajat voivat myydä tai antaa omia lupiaan kaikkeen kalastukseen.

Kalavesien ja kalastusoikeuksien omistajat voisivat myydä omia kalastuslupiaan kuten ennenkin. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi virtavedet ja muut erityiskalastuskohteet, joissa ei saa kalastaa yleiskalastusoikeudella. Myös kalastusalueiden yhteisluvat ja luvat menevät edelleen kaupaksi, jos luvan hinta asettuu sopivalle tasolle ”lääniluvan” ja valtakunnallisen vieheluvan hintaan nähden. Näin saadut varat luvanmyyjä voi käyttää haluamallaan tavalla.
   Kalaveden omistajat ovat tähän saakka joutuneet maksamaan kalastuksenhoitomaksun, vaikka ovat kalastaneet vain omilla kalavesillään. Koska osakaskuntien ja muiden kalavesien omistajien vesialueilla kalastetaan myös yleiskalastusoikeuksilla, olisi tämä rahoitusratkaisu pieni kädenojennus heille. Kalaveden omistajan tai osakkaan ei tarvitsisi maksaa mitään omilla vesillään kalastamisesta.

5. Verovaroista ja valtakunnallisesta luvanmyynnistä saadut varat ohjataan kalavesien hoitoon tarkan harkinnan ja tarpeen mukaan.

Jostain on löydyttävä järki ja yhteisymmärrys, jonka perusteella rahavirtoja ohjataan aina sinne, missä rahoista on kalakannan hoidon ja kalastuksen järjestämisen kannalta eniten hyötyä. Jakoperusteena ei voi olla pelkästään kalavesien pinta-ala, väestöpohja ja kalastuspaine. Myös vesistöjen ja niiden kalakantojen tila on otettava nykyistä paremmin huomioon.
   Rahaa voitaisiin käyttää vuosittain erilaisiin valtakunnallisiin teemoihin, jotka ilmoitettaisiin etukäteen, jotta veronmaksajat ja yleiskalastuslupien ostajat tietäisivät, mihin heidän rahojaan käytetään. Joinakin vuosina satsattaisiin enemmän virtavesien kunnostamiseen, joskus taas rehevöityneiden vesien hoitokalastukseen jne.

Mistä voisi tinkiä?

Koska yhteisistä asioista päättäminen ei demokratiassa yleensä suju vain yhden tahon mielen mukaan, joudutaan tekemään kompromisseja. Tarpeen niin vaatiessa luopuisin mallini esityksistä ensimmäisenä katiskapyynnin lisäämisestä jokamiehenoikeuksiin. Seuraavaksi voisin (pitkin hampain) luopua useamman kuin yhden valtakunnallisen vieheluvan osto-oikeudesta kalastajaa kohti. Vai voisiko ajatella, että nykyisen samaan siimaan sidotun vieheen ja painovieheen sijasta saisi yhdelläkin luvalla käyttää kahta vapaa, joissa kummassakin olisi yksi viehe?