Kala, jonka syömisestä monet pohjoisen asukkaat väittävät saavansa vatsanpuruja, on monen muun mielestä mitä suurinta herkkua.
Sain ensimmäisen harjukseni noin puolen tunnin kuluttua ensimmäisen taimeneni jälkeen. Oli elokuun alku vuonna 1970 ja olimme neljän nuoren porukalla viikon kalareissulla Inarin Menesjoella. Harjus nappasi pieneen ruskeanharmaaseen tusinaperhoon (saattoi olla March Brown), jota tarjoilin kiven huopeessa ahnaina odottaville tammukoille.
Tuo piskuinen alle puolikiloinen harri nousi viikon mittaan arvoon arvaamattomaan, sillä se jäi lajissaan koko reissumme ainoaksi. Taimenen sukua saatiin kyllä sitten senkin edestä. Ehkä emme silloin osanneet onkia harria oikeista paikoista oikealla tavalla, tai sitten Menesjoki oli siihen aikaan lähinnä taimenten valtakuntaa.
Koska Lapin reissut eivät olleet vielä jokavuotista herkkua, taisi seuraavan harjukseni yhyttäminen odotuttaa aina vuoden 1975 kesäkuun alkuun, jolloin pyrähdimme muutaman päivän reissun Lapissa. Haimme Laanihovista kalaluvat ja koukkasimme yöseuduksi Sotajoelle kalaan. 
Sää oli hyisen kylmä, taivaalta leijaili lunta ja joet tulvivat. Ajoin tyhmyyttäni vaimon veljeltä lainaamamme auton Harriojan heppoisen sillan taakse, josta takaisin pääseminen olikin sitten työn ja tuskan takana. Toinen takapyörä luiskahti kapealta lankulta ja auto lysähti helmapeltiensä varaan. Kiperästä tilanteesta selvittiin onneksi tunkin avulla.
Emme tavoittaneet tulvivasta Sotajoesta aluksi kalan kalaa. Onnemme kääntyi, kun samaan kenttään ajaa tiruutteli mopollaan siniseen toppatakkiin pukeutunut pieni mies. Mies sanoi tulleensa ongelle ja katsomaan suvantoon virittämäänsä verkkoa. Hän neuvoi meille hyviä onkipaikkoja suvannosta alavirtaan, mutta varoitteli moneen kertaa kalastamasta läheltäkään suvantoa, etteivät vieheemme tarttuisi vahingossa hänen verkkoonsa.
Saimme kovan yrittämisen jälkeen alavirrasta muutaman pienehkön taimenen ja harrin mustalla Droppenilla, mistä tyytyväisinä päätimme palata teltalle. Verkkomiehen varoittelut suvannolla kalastamisesta kuulostivat kuitenkin niin kummallisilta, että päätimme käydä vilkaisemassa mistä oikein oli kyse. Paljastui, että mopomies oli vetänyt tiheänpuoleiset verkkonsa joen poikki rannasta rantaan! Sittemmin noita poikki joen pantuja verkkoja on löytynyt monesta muustakin paikasta, myös Norjan puolelta.
Elokuussa 1976 teimme kahden pariskunnan porukalla Ruijassa pitkän vaelluksen Karasjoen latvoille. Vietimme viikon loistavissa olosuhteissa keskellä ainutlaatuista erämaata. Olimme lukeneet Ruijankävijän ”raamatusta” eli Teuvo Hahl-Marjokorven kirjoittamasta Pohjois-Norjan kalavesillä -kirjasta, että alueella on taimenen, siian, ahvenen ja hauen lisäksi hyvästi harjusta.
Harjuksen piti olla monin paikoin jopa pääkalana, mutta emme nähneet siitä vilahdustakaan. Muiden kalojen osalta lupaukset pitivät paikkansa hämmästyttävän hyvin. Kun tapasin nyt jo edesmenneen kirjallisen esikuvani ja innoittajani Teuvon Hahl-Marjokorven vuonna 1982 Vääksyssä, hän kertoi luottaneensa kalatietojen osalta joskus liikaa paikallisiin lähteisiinsä.
Marjokorven innoittamana olen kirjoittanut useita kuvauksia ja kalapaikkatietoja Ruijan kalavesiltä Erä-lehteen ja suomentamaani Thorbjörn Tuften kirjaan Retkeilijän Ruija. Valitettavasti hairahduin itsekin antamaan harjuksista väärää tietoa, kun lipsautin Kautokeinoelvassa olevan harjusta Pikefossenin yläpuolella. Todellisuudessa tiesin omasta kokemuksesta, että harria on vain mainitun putouksen alapuolella. Painetun sanan ikävä puoli tähän nettiin nähden on se, että virheitä on tosi hankala korjata jälkeenpäin. Mokat saattavat nostaa häpeän punan poskille vielä vuosikymmenien päästäkin.
 |
| Luusuat ja koskenniskat ovat usein hyviä harjuspaikkoja. |
Harjushanat aukesivat kunnolla vasta elokuun alussa 1978, kun kalastelimme Varangin niemimaalle suunnatun reissun jälkeen muutamia päiviä Inarinjoella. Näytti ja tuntui siltä, että kaikki lähisuvantojen harjukset olivat silloin vaeltaneet synnökselle koskiin. Perhovavalla tarjoamani pienet tuuheat Sedge-pintaperhot olivat harjuksille ylivoimaisia houkutuksia.
Jallitin niinä päivinä ainakin kaksi kertaa niin paljon harjuksia kuin kolme muuta porukkaan kuulunutta kalastajaa yhteensä. Heidän puolustuksekseen on toki mainittava, että he jaksoivat yrittää välillä myös lohta, joka loisti kuitenkin poissaolollaan.
Pintaperhokalastus on ehdottomasti mieluisin tapani tavoitella harjusta. Harjus ei ole yleensä kovin ronkeli perhon suhteen, vaan kelpuuttaa lähes kaikki oikein tarjotut sidokset, jotka ovat edes osapuilleen oikean kokoisia ja hahmoisia. Suosikkini on ollut vuodesta toiseen kansallisperhomme Nalle Puh, jonka kehittäjän Simo Lummen kanssa minulla oli kunnia keskustella ja kalastaa Keskisenkoskella joskus 80-luvun alussa.
Harjuksen kalastaminen uppoperhoilla on sidoksen valinnan puolesta usein hieman haastavampaa kuin pintaperhokalastus, sillä harjus keskittyy hyvissä ravinto-olosuhteissa joskus vain tiettyyn sapuskaan. Silloin on väliä värillä ja perhon uittotavalla. Kerran saimme Inarijoella isohkoja harjuksia selvästi parhaiten tummanvihreillä kotiloita matkivilla perhoilla, joiden annettiin painua pohjaan asti. Harjusten mahat suorastaan rotisivat niiden nielemistä samanvärisistä kotiloista.
Yksikertaisuuttani ihmisenä ja perhokalastajana kuvannee parhaiten se, että eniten käyttämäni uppoperho on Red Tag eli se ihka ensimmäinen simppeli sidos, joka opetettiin ennen jokaisen sitomisoppaan tai -illan ensimmäisenä perhona. Kun käyttää vähän mielikuvitustaan ja vaihtelee perhon kokoa, hahmoa, painoa ja pyrstön väriä, ei harjuksen perhokalastaja välttämättä muuta perhoa tarvitsekaan. Red Tag on harjusperho par exellence.
Perhon lisäksi harjusta saa hyvin muillakin vieheillä. Useimmat tarjoavat sille pieniä lippoja, mutta hyvällä syönnillä se iskee kookkaampiinkin vieheisiin. Suosikkejani ovat olleet muun muassa numeroa 3 olevat musta/keltapilkkuinen Mepps Aglia, eriväriset Vibraksit, Abu Droppen ja Kuusamon Loimulippa. Vaapuista kerrassaan mainio harjuksenpettäjä on piskuinen Seniori, mutta myös isommat 5- ja 7-senttiset vaaput maistuvat harjukselle etenkin syksymmällä.
 |
| Taukotulilla kaukana kairassa. Vieressä ehtymätön harrihauta. |
Harjus on myös vaimoni mieluisin saaliskala Lapin kalavesillä. Hänen bravuurinsa on litkakalastus, jossa hän päihittää minut mennen tullen. Minun tehtäväkseni jää usein vain kalojen perkaaminen sitä mukaan, kun hän kiskoo niitä kuiville. Kalastuksen alussa hänen litkassaan on yleensä kolme eriväristä perhoa, mutta joskus hän päätyy kahteen tai kolmeen samanlaiseen Red Tagiin!
Litkaa heitämme haspelivavalla aina siten, että perhot ovat pääsiimassa ja heittokoho uloimpana. Silloin perhoja voi halutessaan myös tanssittaa veden pinnalla, mikä on usein ylivoimaisen tehokas tapa houkutella harjukset syöntipäälle. Lisäksi tärpit tuntuvat ja tartutukset onnistuvat paremmin kuin ”oikeaoppisessa” kalastustavassa, jossa litka on heittokohon takana.
Olemme kokeilleet heittokohon tilalla myös pintavaappua ja havainneet sen usein lisäävän yhdistelmän tehoa. Harjukset eivät pelkää edes rämisevää Skitter Prop -potkurivaappua vaan iskevät sen edessä uivaan perhoon. Sivusaaliina pintavaappuun jysähtelee joskus myös taimenia.
Kalaruuista puhuttaessa lähes kaikki asiantuntijat ja sellaisena itseään pitävät muistavat muistuttaa, että harjus on hyvänmakuinen kala mutta vain tuoreeltaan valmistettuna. Suuni lienee tuohesta, koska mielestäni harjus on mainio kala myös suolattuna ja melko pitkään pakastettunakin.
Takavuosina (tönkkö)suolasimme vaelluksilla osan harjuksistamme, liotimme niistä kotona nopeasti liian suolan pois ja pakastimme kalat. Syksyn mittaan aina vuodenvaihteeseen asti noista pakastetuista harjuksista tehty kalaperunalaatikko oli mieluisin ja himotuin kalaherkkumme. (No niin, ei onnistunut kalaruuista kirjoittaminen kuolaamatta tälläkään kertaa.)
Mitään ennätyskokoisia harjuksia en ole onnistunut koskaan saamaan. Koska suurimmat harrini ovat olleet vain hieman yli kiloisia, en ole perustanut niitä juuri punnitakaan. Kenties kookkaimman näin viime kesänä Könkämäenolla vaimoni perholitkassa. Valitettavasti tuo ehkä jopa parikiloinen komistus pääsi sukeltamaan aivan jalkojemme juuressa syvälle pohjakivikkoon ja jäi sille tielleen.
Harjus on kala!
