Juhlat on juhlittu. Edessä on eläkevuodet ja loppusuora elämän ratakierroksesta. Mitäpä tekee koko ikänsä kalastusta harrastanut miehenpuoli? Lähtee ongelle.

Kirjolohista toinen tuli morrilla ja toinen syöttitahnalla.

Jalka uppoaa syvälle lumeen, läpi lumen alla lotisevan vesikerroksen ja tavoittaa vihdoin kiinteää jäätä. Eteneminen on raskasta, mutta onneksi kannettavaa on vähän ja matka lyhyt, vain pari sataa metriä ja siitäkin puolet polkua pitkin parkkipaikalta rantaan.
   Metsän keskellä uinuvalla lammella on pituutta parisataa metriä ja leveyttä sitäkin vähemmän. Syvyyssuhteista ja ottipaikoista ei ole kuin kokemuksen tuoma aavistus ja aikaisempien pilkkijöiden jättämät jäljet.
   Vastasataneen lumikerroksen alta erottuu pilkkijöiden tekemät polut ja avannot, joita on vain siellä täällä erittäin lähellä rantaa. Mitä siitä voi päätellä? Ainakin sen, että ottipaikat ovat rannan tuntumassa, eiväthän suomalaiset kalamiehet tyhjää pyydä.
   Ottipaikat voivat olla lähellä rantaa monestakin syystä: syvänteet ovat keskitalvella vähähappisia, vesi on tummaa ja näkösyvyys vähäinen, kalat ovat vastaistutettuja, maalta virtaa lampeen hapekasta vettä ja niin edelleen. Kala myös viihtyy paremmin vaihtelevan rantaviivan tuntumassa kuin piirteettömillä ”selkävesillä”.
   Lähtöranta on aina ”kotiranta”, jonka moni jättää kalastamatta, niin mekin. Johtuneeko esi-isiltä peritystä vaistosta, jonka saa kalastajan säästämään lähivesien eväkkäät pahan päivän varalle. Päätämme aloittaa kalastuksen vastarannalla olevan pienen niemen edustalta.
   Kairaa ei olisi tarvinnut ottaa mukaan, sillä lammen jäälle nouseva vesi on pitänyt avannot sulina. Kuusi ja jopa kahdeksantuumaisilla kairoilla tehdyt lävet ovat liettyneet pahimmillaan miehenmentäviksi surmanrei’iksi, joita ei onneksi voi olla näkemättä, sillä niissä lilluva humuspitoinen vesi on värjännyt lumen kahvinruskeaksi.
   Aloitan punaoranssilla tasapainopilkillä, kuten useimmiten kirjolohilammella. Vaikka reikä on vain parin metrin päässä rantaviivasta, vettä on parahultaisesti pari metriä. Teen vaihtelevia vetoja ja annan pilkin välillä olla paikallaan. Vaimo onkii viereisellä avannolla pienellä kuparisella pystypilkillä, jonka alla on isolla toukkakimpulla syötitetty kolmihaarainen värikoukku.
   Emme saa vastakaikua veden eläjiltä, emmekä edes tiedä onko paikalla kaloja, sillä tavallisesti kirjolohipaikoilla mukana oleva kaikuluotain on unohtunut kotiin. Pieni harmi, jos sekään, sillä aktiiviset kirret kyllä kiertävät lampea ja löytävät lopulta kalamiesten tarjoukset, sen on käytäntö opettanut. Pienellä kirjolohilammella saa kärsivällinen kalastaja saalista melkein paikasta kuin paikasta, jos on saadakseen.

Vesi on puhdasta mutta ruskeaa
Kirjolohilammen vesi oli hyvin ruskeaa, mutta silti puhdasta.
Jäälle noussut vesi haittasi liikkumista ja kalastusta.

Lähes puolen tunnin tuloksettoman nypyttelyn jälkeen noudatan hyvän ystävän vihjettä ja vaihdan morrionkeen. Ujutan oranssinvärisen pallonmuotoisen morrin hentoon koukkuun tukun punaisia kärpäsentoukkia, lasken sen pohjaan ja nostan värisyttäen puoli metriä pohjan yläpuolelle. Vilkaisen sivulle ja selitän vieressä onkivalle vaimolle jotakin turhanpäiväistä. Viehe jää hetkeksi paikalleen täysin liikkumattomana.
   Kun yritän jatkaa morrin värisyttämistä, vavan kärki ei nousekaan kevyesti ja ehdin jo luulla, että koukku on tarttunut johonkin pohjarisuun, kun tunnen siimassa raskasta jytinää. Kala!
   Rukkaset lennähtävät hangelle ja tartun paljain sormin siimaan. Pitelen vastaan juntuilevaa kalaa hellässä otteessa ja pakotan sen vähitellen ylös tosi väljästä avannosta. Juuri kun olen sieppaamaisillani kirreä niskasta, se irtoaa koukusta ja yrittää sukeltaa takaisin tummanruskeaan reikään. Saan huitaistua kalaa viime tingassa sivummalle, mutta sepä pujahtaa piiloon jään ja kohvan väliseen veteen.
   Minulla on kirjolohi jään päällä, mutta ei lähimainkaan omassa hallinnassa. Kala uiskentelee vapaana ties missä ympärilläni ja voi sukeltaa koska tahansa takaisin avantoon, ehkä jopa johonkin viereisistä avannoista! Pitäisikö minun etsiä kala kohvaa rikkomalla vai odottamalla kalan mahdollista paluuta avannolle?
   Äkkiä huomaan kalan ilmestyvän näkyviin ja uivan kohti avantoa. Survaisen käden syvälle veteen ja kahmaisen kirren onnekkaasti hangelle. Nätti ja tosi lihava puolitoistakiloinen!
   Koska yhdellä luvalla saa ottaa vain yhden kalan, annan morrivapani vaimolle ja siirryn kalastusavustajan tehtäviin. Vaimo saakin jo parin minuutin jälkeen tuntuman toiseen vonkaleeseen, mutta kala irtoaa pienen nujuamisen jälkeen.
Jatkamme tunnin verran tyhjänpyytämistä. Syömme välillä ajankuluksi vähän evästä ja juomme palanpaineeksi kupilliset kahvia, joka ei ole paljonkaan mustempaa kuin lammen vesi.
   Lammen toisessa päässä on kaksi muuta kalamiestä. Toinen heitä oli lammella jo meidän tullessamme ja toinen näyttää tulleen sillä välin, kun keskityin omaan kalaani. Eivät näytä saavan kalaa, vaikka onkivat lampeen laskevan puron suulla. Lopulta viimeksi tullut mies nousee ja tarpoo lumessa viidenkymmenen metrin päähän meistä, kairaa uuden reiän ja istuu reppujakkaralleen.
   Tarkkailen syrjäsilmällä kaveria, jonka aavistan otteistaan päätellen tekijämieheksi. Ehkä varttitunnin kuluttua huomaan hänen pitelevän siimaa tavalla, joka paljastaa kalan olevan kiinni. Taitavan väsyttelyn jälkeen hän nostaa vähäeleisesti hyvänkokoisen kalan hangelle. Sitten mies kokoaa tavaransa ja astelee lähemmäksi.
   Mies on hyvillään nopeasta kalansaannistaan, sillä hänellä on kiire nylkemään metsästysseuran alueella kolarissa kuollutta hirveä. Parikiloinen kirjolohi oli ottanut oranssiin tahnapalloon. Mies paljastaa samalla reilusti parhaat ottipaikkansa ja kuvailee meille lammen pohjanmuotoja.
   Kun miestä ei enää näy, siirrymme hänen neuvomaansa paikkaan. Varustelen vaimolle tahnaongen, jonka hän laskee aivan rantapenkan viereen ja vetää vielä ongen kelalta pari metriä löysää siimaa, että syöttiä hamuava kala ei tuntisi vastusta. Juomme lisää kahvia ja odottelemme tärppiä.
   Tärppi pääsee silti tulemaan kuin varkain. Emme huomaa ohuen siiman liikahdusta avannolla, vaan kuulemme vasta kelan rääkäisyn. Kun vaimo tarttuu siimaan siellä ei tunnu aluksi mitään ja ehdimme jo pelätä kalan karanneen. Turha huoli, kala on vain ensimmäisen syöksynsä jälkeen uinut takaisin päin. Kirjavakylkinen kala nousee hetken kuluttua meille ongelmitta eräksi.
   Pillit pussin, pussi olalle ja kalareissu on kotimatkaa vaille valmis. Päätämme tulla joskus keväämmällä uudestaankin tuolle puhdas- mutta ruskeavetiselle kirjolohilammelle. Seuraavalla pilkkireissulla tavoittelemme kuitenkin ihan oikeita kotimaisia luonnonkaloja.