Lumi ja sen määrä on puhuttanut tänä talvena etenkin eteläisen Suomen asukkaita. Katot notkuvat, liikenne jumittaa ja lumenkaatopaikat täyttyvät. Kuinka ihmeessä ennen selvittiin, kun talven välly oli nykyistäkin paksumpi?
Tapasin äskettäin mikkeliläisen ystäväni, joka on pitänyt jo pitkään kirjaa kaikesta omakotitalon pitoon liittyvästä. Lumitöitä hän kertoi tehneensä keskimäärin 20 kertaa talvessa, mutta tänä talvena tuo lukema oli ylittynyt jo helmikuun puolivälissä. Itse olen nyhrännyt vanhan peltikolan kahvassa pahimmillaan kolme kertaa päivässä.
Lunta sataa tälläkin hetkellä, ohutta rännänsekaista sihua. Kymmensenttinen kostea välly odottaa pihalla poistamistaan. Toistaiseksi olemme kuitenkin selvinneet lumitöistä käsivoimin, ja niin tarkoitus selviytyä jatkossakin. Konetta ei kutsuta ellei selkäranka sano poks.
Eipä nyt tarvitse eläkeläisen (pääsin säätyyn 1.3.2010) miettiä sisältöä virren sanoille ”anna elämälle suunta ja tarkoitus”: suunta on ulos ja tarkoitus on luoda piha puhtaaksi lumesta. Ei ole tekemisen puutetta, ei.
Kaikesta kauhistelusta huolimatta tämä ei ole vielä lähelläkään lapsuuteni lumisimpia talvia. Viisi- ja kuusikymmenluvulla lunta satoi monena talvena jopa toista metriä ja kinokset olivat sitäkin korkeampia. Sen ajan yhteiskunta ei kuitenkaan lumesta halvaantunut, sillä kaikkea ei sanellut kiire ja paikasta toiseen pääsi myös hiihtäen ja hevospelissä.
Autottomassa mökissä lunta ei tarvinnut luutia pois juuri muualta kuin rappusilta. Porraspäästä lähti hankeen poljetut polut aitalle, navetalle, liiteriin ja saunalle. Meijeriin lähetettävä maito raijattiin tien varteen maitokopille vesikelkalla pitkin polannetta.
Kouluun ja koulusta kuljettiin hiihtäen matkan pituudesta riippumatta. Hiihtäen tulivat lapset niin metsien, järvien ja soiden takaa Halmekankaalta kuin kyläaukealla olevista taloistakin.
Sukset survaisin jalkaan aamulla minäkin, vaikka kouluna palveleva naapurin tupa oli vain sadan metrin päässä kotioveltani. Varsinkin kevättalvella saatoin verrytellä aamulla tunnin puolitoista jo ennen koulun alkua laskemalla mäkeä ja hyppäämällä hyppyristä Asikaisen pellonpäässä. Peltojen ympärille tehty latu kierrettiin joka välitunnilla ja voimistelutunnilla moneen kertaan. Koulupäivän päätyttyä en ehtinyt aina viedä edes reppua kotiin, kun oli taas kiire mäkeä laskemaan. Taisinpa joskus keväthankien aikaan saada satikutiakin siitä, että tulin koulusta vasta iltahämärissä.
Kilvanhiihtoa kansakoulussa
Koulun ja kylän urheiluseuran hiihtokilpailut olivat jokatalvisia kylätapahtumia, joista on jäänyt monta mukavaa muistoa. Olin ikäsarjani parhaita hiihtäjiä Eeliksen jälkeen ja pääsin useimmiten pokkaamaan palkintolusikankin.
Katkerin ja omituisin kisa käytiin kansakoulun alaluokilla Tikkasen pelloilla. Ennen minua ladulle lähtivät muun muassa Pentti ja Pertti, ja minun jälkeeni kovin vastustajani Eelis. Lähtöpaikalla yritin masentaa Eelistä mollaamalla hänen nahkaisia nävystimiään ja kehumalla omia uusia Voitto-siteitäni.
Annas olla. Jossain lenkin puolivälissä tavoitin Pertin, mutta sitten masennuin kun Eelis alkoi huudella takanani latua karjakujasten alapäässä. Lohduttauduin kuitenkin sillä, että pääsin vielä Penan edelle viimeisessä nousussa.
Liu’uin kyyryssä maaliin, kävin sisällä juomassa kuumaa mehua ja palasin maalipaikalle kysymään opettaja Ainolta, että kuinka mones olin kilpailussa. Silloin vielä viimeisiä maaliintulijoita vastaanottava opettaja hätkähti: ”Herranjestas, joko sinä tulit maaliin!”. Kisajärjestelyt ja ajanottokoneisto olivat pettäneet pahan kerran. Opettaja alias ”Mutsi” alkoi kysellä missä välissä olin tullut maaliin ja sorvasi saamansa tiedon perusteella minulle jonkinlaisen maaliintuloajan.
Viralliset tulokset julistettiin luokassa. Pentti, jonka edelle lähes kaikki pojat hiihtivät, voitti koko kisan, lähes kaikkien edelle sivakoinut Eelis tuli toiseksi ja minut ”arvottiin” kolmanneksi samalla ajalla yhdessä Pertin kanssa.
Katkerin pala oli kuitenkin vielä edessä. Koska kolmanneksi palkinnoksi oli jaossa vain yksi lusikka, ratkaisi opettaja ongelman julistamalla, että lusikan saa meistä se, joka käy sen nopeammin hakemassa. En ehtinyt edes nostaa takamustani pulpetista, kun etupulpetissa istuva Pertti oli jo ojentanut kätensä ja kopannut opettajan pöydältä kiiltävän metallin haltuunsa.
Itkuhan siinä pääsi. Tuntui niin epäoikeudenmukaiselta – ja tuntuu vieläkin!
 |
| Lumitilanne 2.3.2010. Lunta alkaa olla jo riittävästi. Seinustalla on sataneen lumen lisäksi polulta luotu ja katolta pudotettu lumi. |
Lumen taju
Lumi oli takavuosien lapsille mieluisa elementti ja ehtymätön leikkien innoittaja. Kotini lähimetsässä oli noin puolen hehtaarin alueelle kasvanut erittäin tiheä matala kuusikko, jonne muodostui monena talvena erikoinen sokkelo, jossa saattoi ryömiä hangen alla pitkiä matkoja. Keväällä hankikelien aikaan labyrintin päällä saattoi hiihtääkin putoamatta alas puiden väliin.
Porukalla tehdyt lumilinnat olivat parhaimmillaan valtavia rakennelmia, joissa oli huoneita, vallihautoja, muureja ja torneja. Ihme kyllä kukaan ei jäänyt koskaan romahtaneen linnan tai tunnelin vangiksi eikä loukkaantunut. Ehkä olimme lumessa jatkuvasti myyrätessä oppineet arvioimaan rakenteiden turvallisuutta ja osasimme pitää huolta itsestämme. Meille oli kehittynyt lumen taju, läheinen suhde talven valkeaan elementtiin.
Joskus yksinäisillä hiihtoretkilläni minut yllätti hentomielisyys. Aurinkoisella metsäaukiolla kimalteleva koskematon hanki näytti pikkupojasta niin kauniilta, että en hennonut pilata sitä ladullani vaan kiersin paikan metsän kautta. Ihastelin kuusten ja mäntyjen käpysatoa, jota päästäisiin keväthankien aikaan hyödyntämään ja hankkimaan hieman omaa rahaa. Pysähdyin lukemaan luonnonkirjasta, kuinka haukka oli tavoittanut kiepissä nukkuneen teeren ja kettu oli tonkinut lumen alta myyrien asuntoja.
Nykyisin lapsia suojellaan visusti kaikilta omaehtoisilta luontokokemuksilta. Metsään saa mennä vain valvotuissa oloissa aikuisen kanssa. Lumeen ei saa tehdä vaarallisia tunneleita. Umpihankihiihto ei onnistu kapeilla muovisuksilla. Hiihto on muuttunut epämiellyttäväksi ”hikilautailuksi” ja hiihtoloma tarkoittaa lomaa hiihtämisestä.
Tällä menolla ei Suomella ole tulevaisuutta talviurheilumaana. Kun vain ani harva lapsi tai nuori innostuu oikeasti hiihtämisestä, jää harrastuspohja liian vähäiseksi ja valmennukseen ei valikoidu riittävästi hyviä tyyppejä. Raittiimmat ja reippaammat norjalaiset korjaavat arvokisojen palkinnot vastakin yhdessä väkirikkaiden maiden urheilijoiden kanssa.
Hyvät vanhemmat, antakaa lastenne leikkiä lumessa.
