Käsitteiden urheilu ja kalastusurheilu arvostus ja sisältö muuttuvat ajan virrassa. Elämää suurempi innostus voi hiipua ja muuttua pettymykseksi.

Pieni kiiski

Saalisilmoitus: Kiiski, noin 5 g, saatu 18.2.2010 klo 14:34 NNN-pilkillä pohjoiselta pallonpuoliskolta.

Kanadan Vancouverissa ovat meneillään ihmiskunnan jäsentenväliset talviurheilukisat. Naapurimaiden hehkutellessa mitalisateessa käy sääliksi suomalaista urheilutoimittajaa, jonka velvollisuutena on kertoa, että Kaisa Mäkäräisen sijoitus paraatilajissaan oli 45. tai jotain sinne päin. Toivottavasti edustusurheilijamme sisuuntuvat yrittämään enemmän kuin sitä tavanomaista parastaan ja koemme viimeisellä kisaviikolla vielä edes yhden sykähdyttävän hetken.
   Tähän mennessä talviolympialaisten ylivoimaisesti näyttävimmin perinteistä suomalaista sisua on osoittanut slovenialainen Petra Majdic, joka hiihti kylki murtuneena sprintin pronssille. Petralle voisikin lähettää sisupuukon, jotka saattavat muuten jäädä kokonaan jakamatta.
   Sanalla urheilu on äänenpainosta ja asiayhteydestä riippuen eri merkityksiä. Varsinaisen kilpa- tai kuntourheilun lisäksi siihen voi liittyä myös vahvoja arvolatauksia. Vaaroja uhmaava henkilö voi olla jonkin mielestä urhea ja jonkin toisen mielestä uhka- ja jopa tyhmänrohkea. ”Älkää menkö urheilemaan sinne heikoille jäille!” varoitti naapurin rouva joskus meitä poikia.
   Koin itse yhdeksän vuotta sitten pettymyksen, jota en anna koskaan anteeksi. Olimme viettäneet mukavaa talvilomaa kuntohiihdon ja pilkkimisen merkeissä ja tarkoitus oli huipentaa loma seuraamalla hiihdon MM-kisoja paikan päällä Lahdessa. Kisamatkaa edeltävänä päivänä jysähti kaiken urheiluinnostukseni lamauttanut uutispommi: Suomalaiset hiihtäjät olivat jääneet joukoilla kiinni dopingista.
   Ihailemani Karpaasit, mukana ikinuori Harri Kirvesniemi, jonka huoltajaksi Mika Myllylä vitsaili lupautuvansa seuraaviin arvokisoihin, eivät olleetkaan niitä puhtaasta ruisleivästä ja kovasta harjoittelusta voimansa saavia urheilijoita, joina olin heitä pitänyt.
   Menetin uskoni lähes kaikkeen perinteiseen suomalaiseen kilpaurheiluun. Jaksoin kuitenkin elätellä ajatusta, että mäkihyppy voisi silti olla rehellistä ja ”aineetonta” urheilua. Nykäs-Matin urheilu-uran jälkeistä elämäntapaa pidin vain yksittäisenä murhenäytelmänä. Lapsenomainen uskoni alkoi murentua joutuessani seuraamaan liian monta episodia murhenäytelmästä Ollin oppivuodet. Viimeinenkin illuusio mureni lukiessani mäki-ikonin muistelmista tyylittömiä ja tarpeettomia kehuskeluja humalapäissään hyppäämisestä.
   Usko on mennyt myös kalastusurheilun puhtauteen. Liekö niin suurta tai pientä kalastuskilpailua, jossa ei kukaan yritä vilppiä. Etenkin pilkkikisoissa huijaamisella on jo pitkät perinteet.
   Tiedän takavuosilta tapauksen, jossa kahden urheilukalastusseuran välisessä ystävyyskisassa isomman kylän porukka toi punnitukseen pulkallisen kalakaupasta hommattuja ahvenia. Muuan pariskunta pärjäsi jatkuvasti hyvin paikallisissa kisoissa, kunnes paljastui että vaimopuoli salakuljetti valmiit kalat jäälle rintavarustukseensa kätkettynä.
   Kisoissa, joissa tavoitellaan arvokkaita palkintoja, huijataan tarkasta valvonnasta huolimatta. Kilpisjärven ”pilkkiarpajaiset” yritettiin voittaa toisesta järvestä kalastetuilla kaloilla. Kuinka monesti siinä on onnistuttiin sitä ennen? Kännissä rantaan tullut kilpauistelija toi Saimaalta punnitukseen marketista ostetun merilohen. Erälehden Suomen Suurin Kala -kisakaan ei säästynyt vilppiyrityksiltä, kun nuori kalamies innostui tarjoamaan toinen toistaan suurempia kaloja lähes joka sarjaan ja jäi lopulta kiinni kuvamanipulaatiosta.
   Vilppitapaukset sekä perisuomalainen kateus ja nykyaikainen netti-ilkeys ovat johtaneet siihen, että nyt lehahtaa epäilyksen varjo lähes kaikkien julkisuuteen tuotujen saalisilmoitusten ylle. ”Kuvassa oleva kala ei voi olla niin painava”, on yksi tavallisimmista vastaväitteistä. ”Kalaa on suurennettu kuvankäsittelyllä”, mollaa toinen kadehtija. Joskus he ovat oikeassakin.
   Omat vähäiset kalastukseen liittyvät kilpailukokemukseni eivät nekään ole olleet kovin innostavia.
   Osallistuin kerran tietyn lehden kalajuttukilpailuun ja pääsin loppukilpailuun, joka oli tarkoitettu venekunnittain koko perheen voimin tapahtuvaksi heittouistelu- ja onkimiskilpailuksi. Koska järjestäjät eivät muistuttaneet säännöistä kisan alussa, harrastivat monet myös menestyksellistä vetouistelua ja voittajavenekunnan miespari ei ollut edes samaa perhettä. Toiseksi tuli yksin kalastanut nuori perheenisä ja oma lapsiperheeni onki itsensä kolmanneksi.
   Eräässä kalastusniksikilpailussa kilpailuehdotukseni olin messuyleisön suosikki, joten luulin jo voittavani pääpalkintona olevan alumiiniveneen. Toisin kuitenkin kävi, kun tuomaristoon kuulunut suuri kansallinen vaikuttaja rankkasi ehdotukseni vasta pronssisijalle ja sain palkinnoksi viikkolehden vuosikerran.
   Uistelukisoihin osallistuin pari kertaa. Kapeassa salmessa pieni veneeni oli kaatua ja täyttyä vedellä, kun kiireisemmät muskeliveneet paahtoivat täysillä oli parin metrin päästä. Karvain kalkki oli kuitenkin se, kun 6 mm yli kisamitan ollut järviloheni oli päivän aikana käpertynyt ahtaassa sumpussa muutaman millin liian lyhyeksi ja tuli hylätyksi. Oma moka, jolla menetin palkintona olleet kaksi porakonetta! Sain jälkeen päin eräältä kalastusvälinekauppiaalta vinkkejä siitä, kuinka mittarajoilla olevaa kalaa voi halutessaan hieman pidentääkin!
   Kuluvalla vuosituhannella olen osallistunut kotikunnassani tasan kahteen Ford-pilkkikisaan, joissa päävoittona oli henkilöauto. Noissa kisoissa uskon pääpalkinnon menneen joka kerran rehelliselle voittajalle. Paremmuus ratkaistiin suurimman ahvenen perusteella siten, että kala oli heti saamisen jälkeen luovutettava elävänä kilpailun valvojille. Valitettavasti kisaperinteen jatkumisesta ei ole nyt varmuutta, kun Ford-Pilkin promoottori ja sielu, yrittäjä Eeva Paunonen poistui keskuudestamme paremmille kalavesille.
   Lopetettuani satunnaisen kalastuskilpailemiseni en ole ilmoitellut yksittäisiä kalojanikaan mihinkään eri lehtien tai järjestöjen vuosikilpailuihin, vaikka muutamalla kalalla olisi voinut joskus hieman menestyäkin. Näin iän karttuessa tuntuu tuo saamamiehenä kekkuloinnin tarvekin hiipuvan. Katse kääntyy entistä useammin oman pään sisään ja palaa nuoruuden muistoihin.
   Tämän kirjotukseni tarkoitus ei ole millään tavalla mollata kilpakalastusta, kilpailujen järjestäjiä eikä kilpailijoita. Arvostan menestyvät kilpakalastajat erittäin korkealle ja teen heistä ja ennätyskaloista mielelläni juttuja lehteen ja tähän blogiini. Kilpakalastus ei vain ole minun oma juttuni.
   En tavoittele enää entisellä vimmalla ennätyskaloja, mutta jos sellainen on tullakseen, niin tulkoon. Ehkä menettelen silloin niin kuin olen joskus haaveillut tekeväni: Päästän kalan vähin ääni takaisin veteen, punnitsematta, mittaamatta, ottamatta yhtään kuvaa ja puhumatta siitä koskaan kenellekään.
   Pitäisin muiston kalasta kokonaan itselläni ja hymyilisin silloin tällöin onnellista hymyä.

———-

PS (21.2.2010 klo 9:30): Nyt jos olisin vielä urheiluhullu, tuntuisi yhtä pahalta kuin viime kesänä, kun elämäni suurin järvilohi karkasi 40 min väsytyksen jälkeen koukun haaran irtoamisen vuoksi. Matin 104 m  leiskautus kahden yli 130 metrisen välissä, Jannen kaatuminen ja mieshiihtäjien yhdistelmä”hiihto”, siinäpä kerrottavaa jälkipolvillekin! Onneksi en jäänyt valvomaan.

———–

PS2 (27.2.2010 klo 7:30): Balsamia haavoille. Mieshiitäjät veivät viestiä ihan mallikkaasti, vaikka mitalia ei tullutkaan. Jääkiekossakin tuli menestystä!

Seuraava juttuni viivästyy eläköitymisvouhkeen takia. Muutunkohan nyt lopullisesti huru-ukoksi!