Lohikalat eivät kuuluneet matalien järvien ja soiden keskellä elävän maalaispojan pieneen maailmaan. Sanasta taimen tuli mieleen lähinnä jotain kasvikuntaan kuuluvaa.
Kotijärven ahventen ja haukien kalastaminen onkien, virvelillä ja omatekoisin pyydyksin oli enemmän kuin tarpeeksi nuorelle kalastajanalulle, joka ei paremmasta edes tiennyt. Kunnes ajatuksiin luikerteli tieto jalommista veden hedelmistä.
Mielenkiintoni lohikaloihin heräsi joskus viisi- ja kuusikymmenlukujen taitteessa. Siihen asti lohet olivat olleet minulle silkkaa kirjaviisautta ja kuuluneet samaan sarjaan kameleontin ja kaskelotin kanssa, eli eksoottisiin eläimiin, joita ei pääse koskaan näkemään. Sitten kaverini Pontso kertoi, että eräs hänen tuntemansa poika oli päässyt isänsä kanssa käymään kalassa Nokistenkoskella ja saanut sieltä punalihaisia lohia. Päkä lisäsi vettä myllyyn kehumalla, että hänen äitinsä kotipuolessa Kainuussa on lohia ja että hän on niitä siellä onkinutkin.
Lohet alkoivat kummitella ajatuksissamme ja puhuimme niistä usein kalavesillä kuhkaessamme. Suunnittelimme reissua salaperäiselle Nokistenkoskelle, josta tuli meille kuin Eldorado kullankaivajille tai Sangri La paremman elämän tavoittelijalle, utopistinen haave. Tiesimme paikan olevan jossakin pohjoisessa, mutta emme löytäneet sitä edes koulun karttakirjasta.
 |
| Niukalla ravinnolla elävä taimen jää pienikasvuiseksi ”tammu- kaksi”. Nämä kalastettiin Norjasta, jossa sisävesien yleisim- mällä kalalla ei ole edes alamittaa. |
Ensimmäinen Lapinmatkani
Haaveet jäivät haaveiksi, hiipuivat ja haihtuivat lopulta mielestä. Murrosiän (joka kesti pari kuukautta syksyllä -65) myötä luonto veti tikanpojan muihin harrastuksiin ja kalastus lähes unohtui moneksi vuodeksi. Kunnes heinäkuun lopulla 1970 olin ensimmäisellä matkallani kohti pohjoista. Meitä oli neljä nuorta pienessä punaisessa Tipparellussa: tuleva vaimoni Raija, hänen veljensä Reijo, Reijon silloinen morsian ja minä.
Menomatkalla yhytimme sodankyläläisellä huoltoasemalla tankkausautomaatin, jonka ansaintalogiikka oli varsin mielenkiintoinen. Masiina ei huolinut millään sille syöttämiämme kymmenen markan seteleitä, ei ryppyisiä eikä sileitä. Lopulta aparaatti oksensi ulos joltakin toiselta nielemänsä viitosen setelin ja antoi tankata ilmaiseksi niin paljon kuin halusimme. Tapaus meni kirkkaasti läpi vuotavasta moraaliseulastamme ja jatkoimme iloisesti matkaamme kohti pohjoista.
Kaunispää katsottiin, Kyrössä (Ivalossa) käytiin ja jatkettiin matkaa kohti Inaria. Irtosoratien kiverissä mutkissa näkyivät välillä kai omat perävalotkin. Jossakin Karhunpesäkiven tietämillä se sitten tapahtui: vastaan kaahaava auto lennätti tuulilasiimme kivisuihkun murheellisin seurauksin.
Yövyimme pienen järven rannalla, jossa näin ensimmäistä kertaa kuukkelin. Jostain syystä tuo kerkeä lintuyksilö tulee vielä nykyisinkin mieleen, jos näen vilauksenkin kuukkelista. Jopa hakukone Googlekin keekoilee minulle kirjavana Lapin lintuna.
Inarissa kävimme tuulilasikorjaamolla, joka näytti voivan paksusti. Marketista haettiin evästä. Kun täpötäyden ostoskärryn sisältö oli analysoitu, ilmoitti kassaneiti ostoksen kokonaisarvoksi 100,01 markkaa. Yritin tinkiä kauppaan pennin alennusta, mutta turhaan. Siitä viisastuneena en ole sen jälkeen napapiirin pohjoispuolella tinkinyt enkä kyseenalaistanut tuotteiden tai palvelujen hinnoittelua.
Muistoista on jo haipunut sellainen yksityiskohta kuin kalalupien mahdollinen ostaminen, mutta sen muistan, että hotellissa syötiin poronkäristykset. Ja hyvää oli!
Kolmantena iltana olimme vihdoin perillä Meneslatvan autiokämpällä, joka oli jäänyt uuden Inarista Kittilään vievän pikitien varteen kuin muistoksi menneiltä ajoilta. Asetuimme taloksi ja asustelimme viikon päivät kämppäsääntöjä joustavasti soveltaen. Urvahti kämpän lavitsoille muutamana yönä joku käypäläinenkin, mutta koskaan ei tullut niin suurta tungosta, että olisimme itse joutuneet lähtemään.
Kalastuksemme oli sangen primitiivistä. Jokivarren koivikosta taitettiin mahdollisimman suora koivunroitake, jonka kärkeen sidottiin ongensiima ilman kohoa. Matokoukun paikalle oli vaihdettu perho, näin jälkeenpäin muistellen joko March Brown tai Red Tag. Vain Reijolla oli käytössään herraskaisempi kalastusväline, haspelikelalla varustettu virveli.
Hiivimme hämärissä koskelle ja heivasimme perhot virranpyörteeseen. Ongessa tuntui heti tulinen tempaisu ja kiskaisin hurjasti pyristelevän täpläkylkisen kalan rannalla. Liukas ja vikkelä vedeneläjä luiskahti ainakin pari kertaa käsistäni, mutta lopulta sain sen puristettua kouransilmään. Ensimmäinen tammukkani!
Pienikasvuista taimenta, tammukkaa, sai siihen aikaan mielin määrin kaikista Lapin virtavesistä. Ongimme, paistoimme, söimme ja suolasimme niitä kotiin vietäväksi joka päivä kilotolkulla. Eikä kukaan moittinut tai moralisoinut alamittaisten taimenten lahtaamisesta. Nykyisinhän sanasta tammukka alkaa oitis hirmuinen nettisota.
Teimme kalaretkiä myös lähiseudun pienemmille puroille. Kun samoilimme eteläiselle Ahvenjoelle, merkitsimme paluureittimme kohentamalla puiden kyljissä häämöttävää vanhaa tikoitusta. Taisi siinä pilkahtaa männyn kylkeen muutama uusikin jälki. Täysin tuomittavaa touhua, jota ei silloin ymmärretty.
Huikeimmat hetket koettiin Menesjoen pohjoispuolella, tunturin takana uinuvalla Tuohijärvellä ja siihen laskevalla suopurolla. Järvi suorastaan kuhisi valtavia haukia, jotka mässäilivät järven yli uivilla sopuleilla. Oli sopulivuosi, jonka veroista ei ole sen jälkeen koettu.
Purossa oli huttunaan nälkäisiä tammukoita, seassa isojakin. Kun hiipi hiljaa rantaan ja laski perhon varovasti pinnan veteen, sai tempaista ongen saman tien takaisin kalan kanssa. Ongimme parissa tunnissa enemmän tammukoita kuin koskaan sen jälkeen. Perkaamista ja suolaamista riitti pitkälle aamuun.
 |
| Saimaan Yövedessä taimenet kasvavat nopeasti mukaviin mittoihin. Tämä tyyppitaimen saatiin uuden veneen neitsyt- matkalla. |
Myöhempinä aikoina
Ensimmäinen Lapinreissuni oli niin hieno kokemus, että sen jälkeen on pitänyt päästä joka kesä pohjoiseen. Yksinkertaiset onget vaihtuivat virveliin ja virveli perhovälineisiin, mutta taimen säilyi reissujen halutuimpana saaliskalana. Lapin ja Ruijan todelliset isomustaimenet ovat kuitenkin minua karttaneet, sillä suurimpani ovat olleet korkeintaan parikiloisia Kautokeinoelvan kaunottaria.
En ole oikeastaan koskaan edes tavoitellut Lapin vesiltä ennätyskaloja. Vaeltaminen erämaassa ja mahdollisuus saada joskus aito luonnonkala syötäväksi ovat olleet enemmän kuin kylliksi.
Etelän taimenet eivät ole tarjonneet samanlaista kalastusnautintoa. Joskus tuntuu siltä, että kyseessä ei ole edes sama laji. Kilon painoinen tankkiauton tuoma saa hädin tuskin siiman tiukalle ja antautuu yleensä kertaakaan hyppäämättä haaviin. Mikä taimen se sellainen on!
Etelä-Suomen koskiin kylvettyjä onkikaloja hieman uskottavampia taimenia ovat Saimaaseen kasvamaan vapautetut täpläkyljet, jotka kasvavat lopulta ihan oikean kalan näköisiksi. Niistä ensimmäisen sain Yöveden Käenniemenselältä kesällä 1980. Olimme soutaneet intiaanikesän päivän aamuhämärästä lähes iltaan ilman kunnon taukoa, kun pieneen LHG Peukaloiseen iski pulska taimen. Mukavan nujuamisen jälkeen se muljahti lopulta haavipussin perille ja puklasi veneen pohjalle kourallisen juuri hotkimiaan hottamuikkuja.
Saimaan ylivertaisuudesta kalavesieni joukossa kertonee jotain se, että olen saanut Yövedestä kaikki yli 3-kiloiset taimeneni. Niistä viiden suurimman keskipaino on 4,72 kg, mitä pidän ihan kohtuullisena saavutuksena.
Vaikka kotiveteni tavallisin uistelusaalis on jo vuosia ollut järvilohi, olen onnistunut suhteellisesti paremmin taimenen kalastuksessa. Arvostan taimenen myös ruokakalana järvilohta paremmaksi.
Taimen on kala.
