Moni vanhemman polven metsästäjä on aloittanut harrastuksensa pikkulintujen ampujana. Viisikymmentä vuotta sitten räkättirastaiden ja varpusten tappamisesta jopa maksettiin pikkupojille.

Nykyisin oravat saavat olla lähes rauhassa metsästäjiltä
Nykyisin pihapiirin oravat ja pikkulinnut saavat olla rauhassa ilmakivääreineen hääriviltä pieniltä ”metsästäjiltä”.

Lähes kaikki metsästäjät myös kalastavat, mutta monet kalastajat jättävät riistan omalta osaltaan rauhaan. Minusta tuli vain kalastaja, koska metsästysharrastukseni loppui ennen kuin sillä oli edes mahdollisuutta kehittyä oikeaksi metsästämiseksi. Historian kaapistani löytyy monta pientä luurankoa.
   Viisikymmenluvun maalaiskylien pojat olivat hyvin itsenäisiä ja omatoimisia kavereita. Vaikka rahaa oli vähän tai ei ensinkään, se ei haitannut harrastuksia. Välineet tehtiin tarvittaessa itse ja tietotaito siirtyi isommilta pienemmille. Ensimmäisen ongen varusti yleensä isä, eno, setä tai isoisä, mutta ritsat, jousipyssyt ja muut aseet opittiin väkertämään vähän salavihkaisemmin kaverien kesken.

Omatekoisin asein

Ensimmäinen ampuma-aseeni oli ritsa, jonka osumatarkkuutta testasin muun muassa äidin kukkapenkkiin. Liiskaksi ”räjähtävä” kehäkukan mykiö tuotti melkoista mielihyvää. Sähköpylväissä olevien posliinisten eristeiden ymmärsin sentään antaa olla rauhassa, vaikka muutamat kaverit kivittivät niitäkin.
   Jousipyssy tehtiin itse katajakaaresta ja narusta. Ammuksiksi kelpasi aluksi suorista pajunoksista vuollut nuolet, kunnes aloin tehdä niitä paneelilaudan pontista ja varustaa kanansulista tehdyillä pyrstöillä. Samoilin jousipyssy olalla pitkin lähimetsiä ja leikin olevani saaliin perässä hiippaileva intiaani. Ampuessani kuvittelin lähettäväni tappavan tuliaisen ennätyspitkältä matkalta koti maalia. Kerran tähtäilin kanalassa orrella nukkuvia kanojakin, mutta järjen ääni neuvoi laskemaan jo jännitetyn jousen.
   Pamahtaviakin ”aseita” tehtailtiin. Oksapaukku syntyi, kun lyötiin naulalla kolo kuivaan lankkuun oksan kohdalle, täytettiin kolo tulitikun rikillä, painettiin päälle huopanaula ja iskettiin naulaa vasaralla.
   Pinnatussari muistutti hieman oikeaa käsiasetta. Puiseen runkoon upotettiin piipuksi polkupyörän sisärenkaan venttiilirunko. Patruuna syntyi puolestaan pyörän pinnan päässä olevasta nippelistä, jonka ohueen päähän painettiin hauli, sisus täytettiin tulitikun rikillä ja iskuriksi asennettiin katkaistu nupinaula. Venytetyn sisäkumin voimalla nupinaulan kantaan iskeytyvä puupalikka laukaisi aseen, ja hauli singahti väljästä piipusta vähän minne sattui.
   Tussarin takia tuli istuttua erään kerran myös jälki-istunnossa, kun kateellinen yläluokkalainen kanteli aseen hallussapidosta kansakoulun opettajalle. En ymmärtänyt lainkaan opettajan pikkumaisuutta, ampuivathan kaverit kerran kloraatilla kiviraunionkin hajalle!
   Käsistään erikoisen taitavien serkkupoikien tekemät ilmakiväärit eli savolaisittain ”ilemakot” olivat aseita, jotka toivat leikkeihin oikeaa metsästyksen tuntua. Aseen piippuna toimi ohut messinkiputki, jonka alapäähän lyötiin pieni lommo, ettei piipun päästä sisään imaistu hauli tippunut ilmasäilöön, jona toimi polkupyöränpumppu. Pumpusta oli sahattu venttiilipää irti ja siihen oli istutettu haulipiippu korkin ja pien avulla. Aseessa oli nerokas kahdesta osasta vuoltu liipaisin, ja sen voimanlähteenä oli paksu kimppu polkupyörän sisäkumia.
   Omatekoisen ilmakiväärin ammuksina toimivat muistaakseni 4,5 mm lyijyhaulit. Viritettäessä tipautettiin ensin hauli aseen piippuun ja sitten vedettiin liikkuvat taakse. Ilmakolla saattoi ampua vain yläviistoon tai vaakasuoraan, sillä hauli vieri ulos alaspäin suunnatusta piipusta. Kunnon tähtäimillä varustettuna omatekoinen ilmakivääri oli hämmästyttävän tarkka ja tehokaskin. Hauli saattoi upota puoliväliin liiterin harmaata seinälautaa.
   Ilmakivääreitä ei rakenneltu vain tarkkuusammunnan harjoitteluun, vaan ennen kaikkea ”hyötykäyttöön”. Aikuiset hyväksyivät lähes varauksetta räkättirastaiden, varpusten, varisten, harakoiden ja närhien surmaamisen. Tuhotöihin jopa yllytettiin, ja syksymmällä viljan ja marjasadon kypsyessä jotkut maksoivat peräti pientä tapporahaa ”räähkälintujen” lahtaamisesta. Omatunto ei soimannut, kun kiertelimme joukolla puimaloiden liepeillä ja puutarhoissa ”metsästämässä”.
   Pääskyset, västäräkit, talitiaiset, peipot ja muut aikuisten mielestä harmittomat pikkulinnut olivat sen sijaan rauhoitettuja. Niiden ampumisesta olisi tullut takalisto erittäin kipeäksi, joten moista typeryyttä emme edes harkinneet. Ihme kyllä myös marjapensaita tehokkaasti putsailevat kottaraiset olivat suojelulistalla, kenties siksi että siihen aikaan kaikki koulun käsitöissä tehtävät linnunpöntöt olivat kottaraisenpönttöjä.

”Metsästäjän” ura

Ensimmäinen ampumani pikkulintu oli hömötiainen, joka jäi lajina jotenkin harmaalle alueelle, koska sitä ei pidetty sen enempää haitallisena kuin hyödyllisenäkään. Muistan kuin eilisen päivän, kun edesmenneen Aki-serkkuni kanssa hiiviskelimme enolan aitan takana kuusikossa ja sain oksalla tiitittävän pikkulinnun tähtäimeeni. Kun painoin liipaisinta, näin haulin kupsahtavan keskelle harmaata höyhenkerää ja lintu alkoi kierähdellä alas oksalta oksalle. Sydän jyskytti vasten kylkiluita ja seuraavana yönä aitassa ei juuri nukuttanut.
   Tappamiseen kuitenkin tottui ja sitä jatkui monen vuoden ajan kiihtyvällä tahdilla. Keskikoulun ekaluokalla ollessani kävin jopa parinkymmenen kilometrin päässä naapuripitäjässä puhdistamassa luokkakaverini Raimon kotipiiriä ”haittalinnuista”. Ramin hieman alitehoinen ostolutku jätti isommat linnut kyllä kitumaan, mutta varpusia ja räksiä sillä lahtasimme syyskuisen päivän mittaan kymmeniä.
   Lokakuussa 1962 teimme hirmutöitä kotikylällä. Naapurin Rekalla oli uusi kaupasta ostettu ilmakivääri, jolla innostuimme joukossa tyhmistymin voimin sihtailemaan korkealla kuusessa rapistelevaa oravaa. Punaturkkiin osui useita tavallisia ilmakiväärin pateja, kunnes terävä tupsuluoti lopetti kurren kärsimykset.
   Oravan lahtaus nostatti kurkkuun karvaan jälkimaun, mutta jatkoimme rätkimistä vielä maantien varressa. Lehdistään jo vapautuneessa koivussa tiititteli pieni hömötiainen, joka ei säikkynyt edes läheltä viheltäviä luoteja. Tuli minun vuoroni yrittää: tähtäsin puun runkoon nojaten, laukaisin ja näin luodin osuvan keskelle lintua.
   Pieni harmaa kerä alkoi kieppua kuolleena oksalta oksalle. Silloin tapahtui jotain, jota en osaa selittää tänäkään päivänä: Tien toisella puolella olevan korkean kuusen latvasta kuului äänekäs ”tiiii” ja toinen hömötiainen lensi kuin ammuttuna tien yli ja poimi putoavan lajitoverin ilmasta nokkaansa ja lensi takaisin metsän kätköihin.
   Näky iski minuun kuin salama, ja annoin aseen takaisin omistajalleen. Siihen loppui koko ”metsästysharrastukseni”. Pieni hömötiainen oli ensimmäinen ja viimeinen ampumani lintu.
   En omistanut koskaan omaa ilmakivääriä enkä muutakaan asetta, koska isäni ei sellaisia oikein hyväksynyt. Hän oli saanut ampumisesta tarpeekseen Siiranmäessä Kannaksella. Myös kotipihamme pikkulinnut saivat olla rauhassa, sillä meille ei saanut tulla pikkulintuja ammuskelemaan. Sen sijaan isä toi minulle virvelin ihan pyytämättä, ja koin jouluaaton keskellä kesää.
   Omalle pojalleni ostin kuitenkin jossakin vaiheessa ilmakiväärin, jolla ammuttiin vain maalitauluun ja silloinkin aikuisten valvonnassa. Poika myi aseen melko pian jollekin kaverilleen ja osti ensimmäisillä omilla hankkeillaan perhovälineet.
   Edellä kerrotun historian tarkoitus ei ole vastustaa metsästystä. Hyväksyn laillisen ja kohtuullisen metsästyksen, vaikka en sitä itse harrastakaan. Metsästys on oleellinen osa suomalaista eräkulttuuria. Olkoon tämä vain kuvaus ajalta, jolloin ainakin maaseudulla elettiin ja ajateltiin toisin kuin tänään. Kaikki entiset tavat ja tottumukset eivät olleet niitä ”vanhoja hyviä aikoja”.