Höyryävä madekeitto kylmänä talvipäivänä saa jo pelkkänä ajatuksena kalamiehen kuolaamaan.

 Made on yksi parhaista kalaherkuistamme


Ensimmäisen itse pyydystämäni mateen eli matikan sain noin kymmenvuotiaana 50- ja 60-lukujen vaihteessa. Limamikko murjotti eräänä varhaisena kesäaamuna ahvenille ja hauille laskemassani omatekoisessa katiskassa. Vanhemmilta perityn ennakkoluulon takia avasin pyydyksen kalaluukun veden päällä ja annoin liukkaan mötkäleen solahtaa takaisin veteen. Silloin uskottiin yleisesti, ja uskotaan vieläkin, että made on kesällä syömäkelvoton.
   Tosiasiassa made on täysin syötävä kala myös kesällä, etenkin syvistä viileistä vesistä pyydettynä.
   Mateen saaminen kesällä katiskalla ei ole kovinkaan tavallista, sillä made viettää lämpimän veden ajan viileissä syvänteissä eikä juuri harhaudu pyydyksiin. Katiskani sattui kuitenkin olemaan lapsuuteni kotijärven, Laavuksen, syvimmässä kohdassa eli Arvin triolla kerrassaan kahden ja puolen metrin syvyydessä!
   Seuraavan lähes kahden vuosikymmenen ajan sain mateita erittäin harvoin, jos silloinkaan. Pyydyskalastukseeni tuli mopoiästä alkaen lähes täydellinen noin viidentoista vuoden tauko enkä saanut mateita onkimalla enkä virvelillä.
   Pari kertaa made kuitenkin säväytti rauhallista pilkkireissua keskellä päivää. Karttulan Virmaalla jysähti 70-luvulla lähes parikiloinen ja vähän myöhemmin saman kaliiberin made vaimon Penna-sedän kesämökin maisemissa Suvasvedellä. Molemmat kalat hotkaisivat ison tasapainopilkin kidusperiinsä lähes 20 metrin syvyydessä. Kalojen kiskomin jään kuivemmalle puolelle neljän tuuman reiästä oli mielenkiintoista, sillä mateet kiemurtelivat vastaan kuin käärmeet.
   Pienenä syrjähyppynä kerrottakoon tähän väliin edellä mainitun Pennan ja lankoni Reijon lohenkalastusreissusta Tenon latvavesille joskus 70-luvulla. Nyt jo edesmenneet hienot kalakaverit olivat lyöneet menomatkalla vetoa siitä kumpi saa ensimmäisen kalan Tenolla. Hävinnyt tarjoaisi paluumatkalla perinteiseen tapaan poronkäristykset Pohjanhovissa Rovaniemellä. 
   No annas olla, miehet olivat perillä Inarinjoella vasta hämärissä. Reijo alkoi nuoremmuuttaan pystyttää telttaa ja Pennan tehtäväksi jäi kiehauttaa kahvit. Koukatessaan pakkiin annoksen Tenoa hän tunsi, että astiaan muljahti veden mukana muutakin. Nuotiolle palattuaan Penna ilmoittikin Reijolle, että sen poronkäristyksen kanssa saisi sitten olla kunnon karpaloita ja kyytipojaksi jotain tunturipuron raikasta.
   Pakissa uiskenteli pieni made!
   Suomessa ei juuri ole kalavettä, josta mateen suku puuttuu. Tuo limainen, mutta herkullinen luikero uiskentelee ja voi hyvin jopa kirkkaissa tunturivesissä. Kerran 80-luvulla Penna todisti asian hyvin vaikuttavalla tavalla myös Lätäsenon Saitsikoskella. Asiasta oli kai tullut kiistaa ja Penna oli sitonut leiripaikalta löytämäänsä rautalankaan(!) muutaman koukun, pujottanut koukkuihin harrinpäitä ja heittänyt ”pyydyksen” kivipainojen avulla yöksi koskeen. Aamulla oli joka koukussa ollut pieni made!
   Itse pääsin paremmin mateen ja sen kalastuksen makuun vasta muutettuamme asumaan tänne Ristiinaan. Olin 29-vuotias ja jouduimme aluksi tilapäismajoitukseen, koska kunta oli unohtanut järjestää silloin 3-henkiselle perheelleni lupaamansa vastaantuloasunnon. Muuttokuorman määränpääksi meille osoitettiin vanhainkodin(!) yläkerrassa oleva entinen sairaanhoitajan asunto.
   Vanhainkodissa asumastamme puolivuotisesta ajanjaksosta olisi paljonkin kerrottavaa, mutta tämän jutun kannalta merkittävää oli vain se, että lähistöllä oli Pyöräsalmi, jonka kautta vedet laskevat Mikkelin suunnalta Saimaan Louhiveteen. Päätin hommata kalasärvintä pöytään talvisella koukkukalastuksella.
   Värkkäilin muutaman yksinkertaisen koukkupyydyksen katajaluokista, kalastajanlangasta, mutterista ja koukusta. Syötiksi uhrasin kaupasta ostettuja silakoita (huom: nykyisin sisävesillä ei pidä käyttää merikaloja syöttinä). Täyt laskin jään alle salmen sivupoukamaan joko pohjalle tai aivan pohjan tuntumaan. Kokemassa kävin päivittäin.
   Vaikka aika kultaakin muistot, uskallan väittää, että sain mateita lähes joka kerta. Ei mitään isomuksia, mutta parahultaisesti syötävän kokoisia talviherkkuja. Erikoista oli se, että avannoistani yksi ei pettänyt koskaan: jos koukuissa yleensä oli kaloja, oli tuossa yhdessä koukussa aina made. Vain viiden metrin päässä olevaan viereiseen koukkuun eivät kalat eksyneet läheskään yhtä usein.
   Aloin uskoa, että vanhoissa jutuissa mateenpoluista järven pohjilla on jotakin perää. Uskomuksen mukaan matikat kulkevat aina samoja reittejä pitkin ja sen vuoksi oikeaan paikkaan laskettu pyydys antaa niin hyvin saalista. Uskottavuutta lisää tieto, että samasta rysästä voi joskus saada kymmeniäkin mateita.
   Mateet olin jo lapsuudessa oppinut perkaamaan ”ainoalla oikealla tavalla” eli nylkemällä. Homma hoituu ilman teräaseita, kun ujuttaa sormenpäät kalan kiduskansien takaa nahan alle ja vetäisee nahan tuppeen. Pitävän otteen saamisessa auttaa ratkaisevasti tavallinen sanomalehtipaperi. Mateen vatsa avataan ja puhdistetaan vasta nylkemisen jälkeen. Lopuksi kala pätkitään sopivan mittaisiin paloihin. Mätipussit ja hyväkuntoinen maksa lisätään totta kai herkun höysteeksi keittokattilaan.
   Jatkoin mateen koukkukalastusta myös muutettuamme uuteen asuntoon Ristiinan kirkonkylälle. Intoni kuitenkin laantui vähitellen, sillä uudessa kalapaikassani Juurilahdella mateet olivat pienempiä ja huonompilaatuisia. Etenkin pienet uroskalat olivat usein niin täynnä loisia, että eivät herättäneet kulinaarisia ajatuksia.
   Eräällä lomareissullamme saimme todistaa erikoista sattumusta Aavasaksan ohi virtailevalla Tengeliönjoella. Kun edesmennyt anoppini Liisa onki voimalaitoksen alla olevalla suvannolla, tarttui syöttiin niin suuri kala, että vavasta katkesi kärki ja kala tietysti meni sen siliän. Veteen joutunut siima tarttui kuitenkin pari päivää myöhemmin Reijon vieheeseen ja koko paketti saatiin rannalle. Lähes kolmekiloinen lihava made!
   Mateet palasivat omiin kalastuskuvioihini jälleen 90-luvulla, kun aloin tehdä Erälle verkkotestejä. Talviverkoissa murjotti tuon tuostakin made tai pari. Ne olivat tervetullutta vaihtelua ruokapöytään hauen ja lahnan sijaan.
   Pyydyskalastukseni loppui lähes tyystin 90-luvun loppupuolella, kun vetouistelu ja muu vapakalastus tuli kuvioihin entistä enemmän. Samalla loppui myös mateensyöntimme, sillä mateen pilkintä ei jostain syystä ole koskaan kunnolla napannut meikäläistä. Madesaaliini ovat olleet lähinnä satunnaisia vahinkoja, vaikka olenkin ammatiltani matikanopettaja. Tavoitteeni on kuitenkin vielä paikata tämä taidon- ja tiedonpuute – ehkä jo tänä talvena.
   Made on kala!