Suomalainen jokamiehenoikeus liikkua ja kalastaa lähes kaikilla vesillä tarjoaa loistavat mahdollisuudet myös maata omistamattomille. Käytännössä tuo oikeus on kaventumassa.

Kymmeniä vuosia avoimena ollut ranta suljettiin

 

Olen asunut kotikunnassani Ristiinassa jo hieman yli 30 vuotta. Heti tänne muutettuamme aloitimme systemaattisen luontokohteiden tutkimisen ja löysimme kymmenittäin hienoja paikkoja retkeilyyn, marjastukseen, sienestykseen ja ennen kaikkea kalastukseen. Kunnan alueella on satoja järviä ja lampia ja kaiken kruunaan kala-aittana vertaansa vailla oleva Saimaan Yövesi. Oli sadoittain syitä jäädä kuntaan asumaan.

Tässä oli ennen runsaasti vapaata pysäköintitilaa.

Nyt kolmen vuosikymmenen jälkeen on valitettavasti pakko todeta, että olemme menettäneet valtaosan alkuperäisistä virkistyskohteistamme. Metsiä hakataan maan tasalle, satunnaiseen pysäköintiin sopivia parkkipaikkoja suljetaan ja rantoja myydään kiihtyvällä tahdilla.

Maanomistaja saa toki tehdä lain sallimissa rajoissa omaisuudelleen mitä haluaa: hakata, rakentaa tai myydä. Kokonaan yksityisillä varoilla tehdyn tien voi myös sulkea tai asettaa sille ajokieltoja. Kai sitä saa myös käännellä omalla maallaan kiviäkin miten haluaa. Varmaan itseänikin harmittaisi, jos omistaisin kesämökin, jonka seinän vierestä laskettaisiin joka aamu uisteluveneitä vesille. 

Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että kietojen ja esteiden asettamisen syyt ovat jossakin syvällä korvien välissä. Erikoisen selkeästi tuo sanaton viesti paistaa läpi, jos pysäköinti tai soutuveneen laskeminen on estetty ojia kaivamalla tai kivenjärkäleitä vierittämällä, vaikka lähimpiin pihapiireihin on matkaa satoja metrejä.

Tästä rannasta saattoi ennen laskea veneen vesille

Esteiden asettamisessa ja vapaiden rantojen vähentämisessä näyttävät kunnostautuvan yksityishenkilöiden lisäksi myös yhteisöt, kunnat ja jopa valtio.

Osakaskunnat voivat ”suojata” kalavesiään satunnaiselta soutajalta sulkemalla perinteisiä veneenlaskupaikkoja ja pysäköintiä estämällä. Ylikorostuneen omistushalun takana ovat usein samat voimat, jotka estävät osakaskunnan vesien liittämisen yhteislupa-alueeseen.

Jopa seurakunnat ovat alkaneet estää vapaata pääsyä omistamilleen maille ja rannoille. (Teko)syynä voi olla esimerkiksi joskus valitettavasti alueella tapahtunut ilkivalta. Luonnon temppelin seinät ovat leveällä ja katto korkealla,  mutta ovi lukossa.

Lakkautettujen kyläkoulujen myynti (usein pilkkahinnalla) yksityiskäyttöön ja kyläläisten kokoontumispaikan lopettaminen on tylyä politiikkaa. Metsähallituksen into pilkkoa erämaajärvien rannat yksityisiksi mökkitonteiksi puistattaa.

Suvaitsemattomuus yleistyy salakavalasti maassamme. Ei vain maahanmuuttajia ja vähemmistöjä vastaan, vaan myös perinteisellä jokamiehenouikeudella liikkuvia kohtaan. ”Tämä ranta on minun! Tästä et kulje, tänne et tule!”

Kymmeniä vuosia käytössä ollut luonnonluiska suljettiin keväällä 2009.

Esteitä ja kieltokylttejä asettavat eivät ole aina seudun alkuperäisiä maanomistajia, vaan usein myös rantapalstoja omistavia mökkiläisiä. Joissakin tapauksissa maanomistajaa on suostuteltu tai vaadittu vierittämään kiviä jokamiesten käyttämille veneenlaskupaikoille.

Onko mitään keinoa estää tätä viimeistenkin vapaiden rantojen katoamista? Onhan toki: yhteiskunnan ja yhteisöjen on otettava asiakseen turvata myös maata omistamattomien kansalaisten mahdollisuuksia liikkua luonnossa. Valtion ja kuntien maille on rakennettava lisää parkkipaikkoja ja veneenlaskuluiskia. Seurakunnatkin voisivat suosia kalastusta; olihan Jeesuskin kalastaja.

Yhteisen omaisuuden yksityistämisintoa on suitsittava vaikka lailla. Kuntien poliittisille päättäjille, joista valitettavan monet eivät ajattele omilla aivoillaan, ei pidä antaa oikeutta päättää kunnan mailla olevien rantojen myynnistä noin vain enemmistöpäätöksellä yksityishenkilöiden etua härskisti ajavien virkamiesten esitysten perusteella.

Raha ja itsekkyys eivät saa pilata ainutlaatuista jokamiehenoikeuttamme.