Onko sähkövispilästä airojen tai peräti perinteisen perämoottorin korvaajaksi? Parin vuoden kokeilujen jälkeen on aika antaa pieni välilausunto. Sitä ennen kuitenkin lyhyt uistelijan historiikki.

Sähköperämoottori uisteluveneessä

Soutu-uistelu on ollut mieluisin tapani tarjota vieheitä kalaraadin arvioitavaksi. Harrastukseni huikein ajanjakso alkoi 70-luvun lopulla muutettuamme läntisen Saimaan helmen, Yöveden, rannalle asumaan. Hankin oitis viisimetrisen soutuveneen, puisen tottakai, ja aloin ankaran soutamisen taimenen ja lohen perässä. Kun moottoriuistelua ei silloin vielä suvaittu, sainkin hääriä melko rauhassa Himalansaaren upeissa maisemissa Käenniemen- ja Salonselällä.

Tyypillinen kesäinen soutu-uistelupäiväni alkoi siihen aikaan kun kellon viisarit olivat levällään kuin lokin siivet. Kännykkä”kellojen” käyttäjille täytyy kai selventää, että kello oli siis noin 02:45. Nappasin mukaani pari vapahoitoa, pienen rasian vieheitä, pullon juomavettä ja palan kuivaa ruisleipää ja ajelin noin 30 km matkan venerantaani. Siimat olivat suorina jo ennen kello neljää.

En nyt edes yritä kuvailla niitä tunnelmia ja elämyksiä, joita koin soutaessani järvellä, jolla ei moneen tuntiin näkynyt eikä kuulunut ketään toista ihmistä. Ja aivan liian haikeaa olisi muistella vasten nousevaa aurinkoa ilmaan loiskauttavaa lohta kiiltävä Smeds 20 suupielessään.

Sitten alkoi moottoriuistelun nousu Suomessa, itse asiassa täältä Mikkelin kulmaltahan se boomi (mikä muovinen sana!) taisi saada alkunsa. Sain kuulla olevani persustani tuhtoon hankaava virsukulttuurin edustaja, mutta jatkoin sitkeää ja lähes aina yksinäistä soutamistani. Aamut olivat edelleen mieliaikani kalastaa Saimaan parhailla kalavesillä.

Edellisen laman aikoihin 90-luvun alussa sairastuin nivelreumaan, minkä vuoksi varhaiset kalaan lähtöni lähes loppuivat. Naukuvat nivelet vaativat aamuisin kemiallista hoitoa ja muutaman tunnin verryttelyä, minkä vuoksi mieluisin kalastusaikani meni sivu suun. Koska monet osaavat ja tietävät vetouistelijat kertoivat että taimen ottaa uistimeen myös valtion virastoaikana, päätin liittyä joukkoon tummaan ja ostaa pätkäytin moottoriveneen.

Paatti oli ja on vieläkin alumiininen jenkkivene, jonka leveässä takalaudassa hötköttää tuorevoiteleva 2-tahtinen ja 20-hepoinen kone. Itsetunnon ja laituriuskottavuuden pönkittämiseksi sorruin hankkimaan myös lisää vapa-arsenaalia. Koska rahaa meni siihen aikaan muuhunkin kuin kalastukseen, yksittäin ostetusta välineistöstä tuli kovin kirjava, ei juuri kahta samanlaista kelaa eikä vapaa ja siimatkin mitä sattui saamaan. Plaanareita ja takilan korvikkeita rustailin itse milloin mistäkin tarvikkeista. Ja niillä mentiin ja kalaakin saatiin, ei kuitenkaan sen enempää kuin ennen parilla vavalla soutamalla.

Yli kymmenen vuotta kestäneen jokamiesuistelun ja talolainan takaisinmaksun päättymisen jälkeen siirryin kastiin ylempään ja hankin entisen rinnalle isomman uisteluveneen. Neitsytmatka ja moottorin sisäänajo kahdella kepillä vetäen tuottikin tulosta jo muutaman minuutin kuluttua komean taimenen muodossa, mikä innosti käymään raskaalla kalustolla vetovesillä jopa useita kertoja viikossa. Kun Yöveden järvilohi- ja taimenkanta oli noina vuosina kerrassaan upea, saimme omin suin vahvistusta vanhalle vitsille siitä, että Kemijoen rantatalojen rengit ja piiat aikoinaan vaativat kontrahtia tehdessään, että joka päivä ei tarvitsisi syödä lohta. Kyllä siihen lopulta kyllästyy, vaikka voissa paistaisi!

Ison uisteluveneemme käyttöaste alkoi kuitenkin pikku hiljaa vähetä. Paatin lastaaminen kaikella uistelusälällä ja muilla retkitarvikkeilla vie aikaa ja on vaivalloista. Trailerilla olevan veneen laita on niin korkealla, että siihen nousemiseen tarvitaan tikkaita. Könyäminen edes takaisin kipeyttää nivelet ja lihakset. Kovin mukavaa ei ole raskaan kaluston käsittely luiskallakaan eikä taukopaikalle rantautuessa.

Kuin huomaamatta aloimme viihtyä aina vain paremmin soutuveneessä. Nykyaikaisen ja kalliin lääkityksen (kiitos yhteiskunnan ylläpitämälle sairausvakuutukselle!) ansiosta pystyin jälleen soutaa liputtelemaan päivät pitkät rauhallisilla metsäjärvillä ja joskus tuulen salliessa vähän väljemmilläkin vesillä. Siellä haukien ja ahventen kanssa nujakoidessa löysin jälleen osan niistä tunnelmista, joita koin vuosikymmeniä sitten.

Toissakeväänä otimme jälleen uuden askeleen kohti konevetoista venekyytiä, kun tulin hankkineeksi soutuveneen kuljettimeksi sähkötuupparin. Energiasäiliöksi valitsin 60 Ah vapaa-ajanakun. Sähköperämoottorin käyttöohjeen suositus oli peräti 115 Ah akku, mutta sen siirtely kipeillä käsivarsilla ei ole herkkua, joten tyydyin keveämpään. Tarvittaessa lastaan kyytiin toisen samanlaisen akun.

Raksiuistelussa veneemme liikkuu sähkövispilän pienimmällä vaihteella erittäin herkullisesti nopeudella 1,8 km/h. Lämpimällä kesäkelillä akusta riittää liikkuvia elektroneja lähes viideksi tunniksi, mutta nollakeleillä meno hyytyy noin kolmen ja puolen tunnin kuluttua. Vai johtuuko syksyn mittaan lyhentynyt käyttöaika sitten akun huonontumisesta? Toivottavasti ei, sillä sen pitäisi kestää noin 500 latauskertaa ja nyt niitä on takana korkeintaan 100.

Uistelu sähköperämoottorilla on kerrassaan upeaa, jos tuulet ovat suotuisia eli heikkoja. Olemattomalla tuulella kalat ovat usein valitettavan nihkeällä syöntipäällä. Vähänkin kovemmalla tuulella joutuu vastatuuleen ajettaessa käyttämään suurempaa ajovaihdetta, jolloin akku hyytyy nopeammin. Kovalla tuulella sähkötuupparista ei ole oikein mihinkään, se on jopa turvallisuusriski, jos ei pidä huolta että ollaan riittävän lähellä rantaa rajuilman iskiessä.

Herkkäuintisilla vaapuilla ja rakseilla uisteluni on noussut tulostensa ja nautittavuutensa puolesta vähintään toiseen potenssiin. Ei bensankäryä eikä pörinää, ei edes airojen loisketta. Vain kuiskaava hyrinä, jota kalat eivät tunnut lainkaan pelkäävän. Järvilohi voi napata täkykalan jopa parin metrin päästä veneen takaa, kuten kävin pari reissua sitten, kun jätin toisen syötin veneen perään siksi aikaa kun virittelin toista pyyntiin. Hitailla vauhdeilla saa nykyaikaisiin rakseihin todella upeita uinteja, joista myös kalat näyttävät pitävän.

Koska parin vuoden kokemuksen perusteella ei voi sanoa vielä mitään todellisista laitekuluista, vertailen tässä lopuksi vain pelkkiä perämoottoreiden käyttökuluja.

Vuonna 2005 poltin noin kahdellakymmenellä isomman veneen uistelureissulla 350 litraa bensiiniä ja öljyt päälle. Rahaa niihin hupeni nykyisillä hinnoilla arvioiden lähes 500 euroa.

Sähköperämoottorilla pääsen vastaavaan uisteluaikaan 40:llä akun latauksella eli 2000 Ah:n sähkövarauksella, jonka lataamiseen kului 25 kWh sähköenergiaa. Sähkölaskua kertyi yhteensä noin 2,5 euroa! Veneeni on kuitenkin 20 km päässä lähellä ottipaikkoja, joten joudun ajamaan sinne autolla. Ajoa tulee yhteensä 1600 km ja lientä palaa ehkä 110 litraa. Auton polttoaineet maksavat näin ollen noin 150 euroa.

Karkeasti arvioiden polttoainekuluni ovat vähentyneet kolmasosaan entisestä, samoin hiilidioksidipäästöt. Päästöt suoraan kalaveteen ovat vähentyneet käytännössä nollaan. Jos mukaan otettaisiin kaikkien tuotteiden elinkaariarviointi, kokonaiskulujen ja päästöjen arviointi olisi paljon monimutkaisempaa.

Näyttää siltä, että sähköperämoottorilla voi olla jonkinlainen rooli taistelussa ilmastonmuutosta vastaan ja matkallamme kohti puhtaampaa ympäristöä.