Kalavesissämme ui erittäin yleisenä piskuinen kala, josta maksetaan huikeita kilohintoja vaikka sitä ei juuri käytetä ihmisravinnoksi.

Täkysalakoita

Ostin kaverilta kahdeksan pakastettua salakkaa hintaan 2,30 euroa. Koska kalojen keskipaino oli noin 10 g, tulin maksaneeksi niistä sievoisen 28,75 euron kilohinnan. Olin kuitenkin kauppaan erittäin tyytyväinen, sillä salakat olivat huippukuntoisia ja hyvin pakattuja. Entistä tyytyväisempi olin kalareissun jälkeen, kun syöteistä yksi vaihtui mukavan kokoiseen järviloheen.

Salakasta on tullut kymmenessä vuodessa todellinen arvokala, joka antaa sivutuloja monelle syöttikalan pyytäjälle, pakkaajalle ja kauppiaalle. Pienikokoisimpien syöttisalakoiden loppuhinta voi olla jopa 50 – 100 euroa kilolta. Mistä toisesta kotimaisesta kalatuotteesta ollaan valmiita maksamaan yhtä suolaisesti?

En muista ensimmäistä salakkaani, joten lienen saanut sen jollakin onkireissulla muun kalastuksen sivutuotteena. Ehkä se jopa sekoittui pikkusärkeen ja nakkasin sen tunnistamatta takaisin veteen. Tuota valikoivaa kalastusta kun harrastettiin jo silloin, vaikka ei sitä valikoinniksi sanottu, eikä käts än riliissiksi; takaisin veteen lentävän sintin perään korkeintaan sylkäistiin jokin muka miehekkään karkea sana.

Tarkoituksellista salakoiden kalastusta näin ensimmäisen kerran joskus 50-luvun puolivälissä, kun pääsin miesten mukana Kyyvedelle yökalaan. Kun laskimme madoilla syötettyä pitkääsiimaamme, näin naapuriveneen porukan nostelevan vedestä jotain pikkukaloja isolla pyöreällä haavilla. ”Niillä on täkyliippi”, tiesi isä, jonka selän takana veneen kokassa istua kyyhötin. ”Ne pyytävät ensin pieniä salakoita ja muita pikkukaloja ja käyttävät niitä syötteinä.”

Kun koimme aamulla pitkäsiiman, se antoi vain pienehköjä matosyötteihin ottaneita ahvenia, särkiä ja kiiskiä sekä haukia, jotka olivat nielleet koukkuihin tarttuneita pikkukaloja. Naapuriporukan siimasta näytti nousevan haukien lisäksi isoja ahvenia.

Myöhemmin isä kertoi, että hänen ollessaan nuori salakoita pyydystettiin kudulta nuotalla valtavia määriä. Parhaat salakka-apajat löytyivät silloin Naakkimajärveltä. Salakoista myytiin suomut, sillä niistä erotettiin tekohelmissä käytettävää helmiäistä, ja kuivatut salakat kelpasivat rehuksi kotieläimille.

Kun ostin keväällä 1975 ensimmäiset perhovälineeni, saivat Pieksänjärven salakat toimia harjoitusvastustajinani. Jossain sen ajan perhokalastusoppaassa näet kerrottiin, että jos saa salakan kiinnittymään pintaperhoon, onnistuu silloin jalommankin kalan tartuttamisessa.

Kesäkuun puolivälissä yhytin valtavan parven kutupaikoille hakeutuvia salakoita ja pääsin harjoittelemaan vastaiskua oikein sydämen kyllyydestä. Kun pienensin perhoa aina koukkukokoon 20 asti, pääsin lopulta kohtalaiseen tartutusprosenttiin. Samalla opin aivan liian hätäisen vastaiskun, jonka vuoksi menetin myöhemmin ensimmäisillä pohjoisen reissuillani suuren osan perhoani maistelevista tammukoista ja harreista.

Nyt vanhempana, kun refleksit jo hidastuvat, onnistun tartutuksissa paremmin. Kuinkahan hitaaksi sitä saa tullakaan, ennen kuin isommatkin vonkaleet ehtivät töpäistä väärennetyn hyönteisen kidastaan ennen viipyilevää vastanykäystäni!

Pintaperho ei kuitenkaan ollut paras tapa kalastaa salakoita. Ylivoimaisesti tehokkain oli pieni ja erittäin pelkistetysti sidottu siivetön uppoperho. Kiihkeimmän syönnin aikana ylsin lähes sadan salakan tuntisaaliisiin. Jatkoin kokeilujani ja sain lopulta salakoita myös kullanvärisillä tyhjillä koukuilla.

Perhokalastuksen elitistisyys alkoi rapista ja ohjeet sitoa perhot karvan tarkkuudella reseptien mukaan alkoivat tuntua naurettavilta.

Minusta tulikin omia polkuja tallaava perhokalastaja. Kun joskus istahdan sidontapöydän ääreen, en yleensä katso mallia mistään sidontaohjeesta vaan keskityn saaliskalaani ja sen kalastusolosuhteisiin. Sidos tulee, jos on tullakseen, jostakin selkäytimen jatkeesta. Tulokseen vaikuttavat totta kai myös käytettävissä olevat sidontamateriaalit.

Nopeasti sutaistu perho

Jos nyt sitoisin salakkaperhon, käyttäisin ehkä sen runkoon kahvipussista leikattua muovikaistaletta ja häkiläksi pari kierrosta pehmeää satulahöyhentä. Väreiksi eri kahvipusseista löytyy lähes kaikkia mahdollisia sävyjä.

Kuvan käytössä nuhjaantunut vanha perho on antanut mukavasti saalista pohjoisilla vesillä. Salakkaperhoksi se on turhan kookas (nro 14), ja häkiläkin saisi olla lyhyempi.

Salakka on kaikille perhokalastajille tuttu mutta ei-toivottu saalis lähes kaikilla Etelä-Suomen koskilla ja virtavesillä. Idässä sen korvaa usein seipi eli korpiainen.

Salakka on kuitenkin myös toivottu kala koskissa. Ei kalansaaliina, vaan kalan saaliina. Kun taimenet tavoittelevat koskeen nousseita salakoita, tavoittelevat kalastajat taimenia salakoita muistuttavilla perhoillaan.

Koska olen ollut joskus melkoinen vastarannankiiski, vastustin pitkään kalajäljitelmien käyttöä omassa perhokalastuksessani. Streamerit ja tinselit eivät olleet mielestäni edes perhoja, koska ne eivät jäljittele hyönteisiä. Jos koska kalanpoikasia voi mielestäni jäljitellä paremmin vaapuilla ja lusikoilla, harrastin salakka-aikaan mieluummin ”rehellistä” heittouistelua.

Silmäni avautuivat vasta parikymmentä vuotta sitten, kun poikani kampesi ensimmäisellä heitollaan koskesta komean taimenen perholla, jonka hän oli omin sormin sitonut pitkävartisesta koukusta ja kimpusta joulukuusen koristetta. Siinäpä suti, joka kalasti sinä päivänä paremmin kuin mikään muu.

Kuluneena kesänä salakka oli ylivoimaisesti yleisin saaliskalani. Pyydystin niitä satoja, ellen tuhansia, kappaleita syöteiksi ahvenen täkyongintaan ja lohenuisteluun. Yksinkertaisinta touhu oli Saaristomerellä, jossa päivän täyt sai ruovikon laidasta parissa minuutissa.

Salakka on kala!