Vaikka luonto tarjoaa unohtumattomia elämyksiä ja antaa voimia kestää arkista aherrusta, se välillä myös kurittaa pientä kulkijaa.

Jossakin lapsuuden ja nykyisen mittapuun mukaan varhaisnuoruuden rajamailla tulin kotikylälläni tunnetuksi (uhka)rohkeana ampiaisenpesien hävittäjänä. Kesäiseen aikaan ajaa rämisteli silloin tällöin pihaamme pikkupoika, joka huohotuksensa lomasta sai sanottua, että äiti pyytää että tulisitko meille rikkomaan ampiaisenpesiä.

Kun tuntee itsensä tarpeelliseksi, sitä on valmis vaikka mihin. Ammattiylpeyden kihistessä munaskuissa pyöräilin arvokkaasti asiakkaan pihapiiriin, jossa pikkupojan äiti jo odottikin. Kiusalliset pörriäiset olivat pesiytyneet milloin vilja-aittaan, milloin kellarin eteiseen, milloin marjapensaisiin.

Arvioin olematonta partaani hieroen tilanteen ja pyysin emännältä kookasta paperipussia. Hiivin rauhallisesti, mutta todellisuudessa sydän ylikierroksilla, kohteeseen ja sujautin paperipussin pesän päälle. Sitten vain puristin pussin suun pesän ympärille, jolloin pesä ja siinä surisevat hyönteiset jäivät vangiksi. Lopuksi poljin pussin maata vasten litteäksi, ja työ oli tehty.

Työtapaturmia tuli kuitenkin lähes joka keikalla. Pesänsä tuhoamiseen ottivat usein pisteliäästi kantaa ne ampiaiset, jotka eivät olleet pesän uumenissa silloin, kun pistin sen paperipussiin. Paukamia ja patteja turposi ympäri päätä.

Ensiapuna käytin uskomuslääketiedettä. Olin oppinut mummoltani, että pistoksen paikka ei turpoa, jos sitä hankaa nopeasti johonkin kiiltävään rautaan, kuten kaivonkampeen tai kirveenterään.

Kun luonto iski edellä kuvatulla tavalla takaisin, se tuntui jotenkin jopa oikeudenmukaiselta. Muutamat muut luonnon tarjoamat vitsaukset panevat kuitenkin miettimään, että mikähän niidenkin tarkoitus oikein on.

Kesällä 1974 muutin opiskelupaikkakunnaltani Jyväskylästä ensimmäiseen virkaani Tervon kunnan palvelukseen Pohjois-Savoon. Vaikka olikin melko lämmintä, sinä kesänä satoi lähes joka päivä ja tuloksena oli yksi kaikkien aikojen parhaista sienisyksyistä. Niinpä lähimetsissä tuli vietettyä runsaasti hyötyaikaa.

Syyskuun alussa sairastuin kuumeeseen, ihottumaan ja imusolmukkeiden kipeytymiseen. Kävin (naapurikunnan) Karttulan kunnanlääkärillä, joka tutkimusten valmistuttua kertoi hymyssä suin minun sairastuneen tularemiaan eli jänisruttoon. Ilkesi vielä tarkistaa, että ovatko huuleni jo menossa ristiin! Sain rohtoja ja sairastin taudin pois.

Meni joitakin vuosia ja asetuimme lopulta asumaan Etelä-Savoon, nykyiseen kotikuntaamme Ristiinaan. Aloin heti kuhkaa mieliharrastukseni kalastuksen merkeissä siellä sun täällä. Erään lammen rannalla törmäsin hirvenraatoon ja sen tietämillä pörrääviin inhottavan näköisiin ruskeisiin ja litteisiin kärpäsiin, jotka iskeytyivät hanakasti myös ihmisen kimppuun.

Samaan aikaan luin tilaamastani Erä-lehdestä, että kyseessä on Suomeen kaakosta tunkeutunut uusi vihollinen, hirventäikärpänen eli tuttavallisemmin pelkkä hirvikärpänen, hirvari. Koska tulokkaasta pyydettiin havaintoja ja näytteitä, postitin minäkin tulitikkulaatikossa pari inholaista. Myöhemmin katsoin ylpeänä hirvikärpäsen levinneisyyttä kuvaavassa karttapiirroksessa olevaa pientä täplää, joka oli oma panokseni tutkimuksessa.

Hirvikärpästä pidettiin pitkään ihmiselle kiusallisena, mutta muuten harmittomana riesana. Maakuntalehdessä vakituisesti kirjoittava lääkäri julisti vielä 90-luvun loppupuolella, että hirvikärpänen ei tee ihmiselle mitään ja että ainoa tarvittava ”hoito” on vain sen kampaaminen pois tukasta. Olisin voinut kertoa hänelle jos silloin, että runsaasti luonnossa liikkuvat allergisoituvat lopulta hirvikärpäsen kuljettamille pöpöille niin, että puremakohtiin tulee isoja verestäviä ja arkoja paukamia, joiden parantuminen vie viikkoja.

Hirvikärpänen puree ihmistä, ainakin minua.

Vuonna 1981 kävin verestämässä Joensuun aikaisia muistoja ja kalastelimme muun muassa Ilomantsissa Koitajoen Polvikoskella. Sieltä tuliaisena toin kehossani kutiavaa ihottumaa, jonka kunnanlääkäri arvasi punajäkäläksi ja määräsi siihen linimenttiä. Oikeasti olin sairastunut Pogostan tautiin, josta Ruotsissa käytetään nimitystä augusti-september sjukan eli elo-syyskuun tauti. Sairauden saa yleensä itikan pistosta ja sen taudinkuvaan kuuluu ihottuman lisäksi kuumeilua ja pitkäaikaisinkin nivelvaivoja. Koin ne kaikki.

Pogostan tautia esiintyy runsaammin joka seitsemäs vuosi, ja nyt eletty syksy lienee ollut jälleen yksi huippusesonki.

Syksyllä 1986, eli samana vuonna jona Palme murhattiin, Kekkonen kuoli ja Tsernobylissä pamahti ydinvoimala ja Mikkelissä pari kiloa panttivankikaapparin dynamiittia, sairastuin voimakkaasti vaihtelevaan, jopa houreita aiheuttavaan kuumeeseen sekä koviin lihas- ja selkäkipuihin. Näköäkin haittasi, vaikka ei nälkä ollutkaan.

Tuomio oli myyräkuume, jonka olin saanut metsästä tai kotipuutarhasta. Paraneminen otti aika koville, vaikka sain hyvää hoitoa ja lääkitystä.

Kesäkuussa 2008 pääsin nauttimaan borrelioosin hoitoon tarkoitettuja antibiotteja. Koska olen kertonut tästä tapahtumien kulusta blogissani jo aikaisemmin, ei siitä sen enempää. Paitsi, että en taida olla parantunut vieläkään täydellisesti. Johtuneeko siitä, että Suomessa annettava lääkitys on paljon vähäisempää kuin esimerkiksi Amerikassa.

Eläinten välityksellä tarttuvien tautien kokoelmastani puuttuvat vielä muun muassa kohtalokkaat puutiaisaivotulehdus ja vesikauhu, joista luoja minua varjelkoon. Jälkimmäiseenhän ei ole olemassa hoitoa.

Miksi luonnosta saa sairauksia? Syy ei liene ainakaan ihmistä rokottavissa ötököissä sinänsä, nehän etsivät vain ravintoa voidakseen elää ja lisääntyä. Virusten ja bakteerienkin ”motiivi” lienee sama.

Luonnossa käydään jatkuvaa sotaa elintilasta, ravinnosta ja lisääntymisestä. Mitään suurta luonnon tasapainoa ja harmoniaa ei ole olemassakaan. Meillä ihmisillä on vain yksi rooli tässä suuressa näytelmässä.

Yksi elämän tarkoituksista on ihmetellä tätä kaikkea.