Sarjassani Elämäni kalat olen esitellyt kalastuksen merkeissä kohtaamiani kalalajeja siinä järjestyksessä kuin muistan niitä saaneeni. Särjen, ahvenen, hauen ja säyneen jälkeen vuorossa taitaa olla kiiski.

Ensimmäiset havaintoni kiiskestä sain jo oskari-iässä, kun olin keulapainona isän selän takana pitkäsiimaa kokemassa. Isän hoidellessa vaikeaa ja vastuullista soutajan pestiä siimaa nosti isosetäni Arvi, joka säilyi koko ikänsä poikamiehenä. Kunnolla en päässyt tuota Laavusjärven piikistä ja limaista kalaa näkemään, sillä Arvi mätkäytti jokaisen matosiimaan erehtyneen kiisken tapsista kiinni pitäen veneen laitaan kirouksin saatellen.

”-Aatana!” raikui pitkin salojärven rantoja sinä aamuna useammankin kerran. Välillä tuli vaihteeksi ”-kele!” ja joskus vain ”äh!”. Joka kerta, kun limainen kiiski jysähti vasten veneen laitaa. Kun siimassa vihdoin oli kunnon hauki, tuumasi Arvi yksivakaisesti: ”Onpa aika juola” ja nosti kalan niskaotteella veneeseen. Kun sitten vielä isompi hauki karkasi siimasta juuri ennen koukkaamista, totesi mies rauhallisesti: ”Poes väestiin…”.

Kalalla oltaessa vain siimaan tuppautuneet kiisket saivat Arvin sadattelemaan. Muut vastoinkäymiset hän otti tyynen rauhallisesti. Rauha hänen muistolleen.

Omat ensimmäiset kiiskeni sain jossakin vuosien 1956-58 välillä, kun rakensin ensimmäisen katiskani ja raahasin sen metsien ja soiden poikki Laavukselle. Katiska oli omaan vähäiseen varteeni verrattuna todella suuri ja hankala kuljetettava. Jotenkin onnistuin lykkäämään veneenkin vesille ja sousin pyydyksen järven parhaalle kalapaikalle eli Arvin riolle.

Arvin rio oli Laavuksen itärannan tuntumaan upotettu ikivanha turo. Vettä siinä sanottiin olevan peräti kolme metriä eli eniten koko järvessä, mutta nykyisten mittausten mukaan pohja on jo noin parin metrin päässä pinnasta. Joka tapauksessa tuo ”huima” syvyys hieman hirvitti pientä polvihousuista ja paljasjalkaista poikaa, kun molskautin uutuuttaan kiiltävän katiskan veteen.

Rauhattomasti nukutun yön jälkeen olin jo aamuvarhaisella pyydystä kokemassa. Kun kiskoin katiskaa ylös tummista syvyyksistä, tunsin karvaisessa nostonarussa koko ajan voimistuvaa tutinaa. Voi hirvitys, katiska suorastaan kuhisi kaloja. Satoja kiiskiä, eikä ainoatakaan ahventa tai haukea, joita olin saaliikseni toivonut. Pettyneenä ja Arvin tavoin miehekkäästi noituen avasin katiskan kalaluukun ja kippasin koko lastin takaisin järveen. Katiskan siirsin toiseen paikkaan, josta sainkin seuraavalla kerralla kelpo saaliin raitapaitaisia ahvenia.

Opin siis jo varhain, että kiiski on huonoin mahdollinen kala, jonka kalastaja voi saaliikseen saada. Siksi sen hienostunut maku jäi minulta aivan liian pitkäksi aikaa maistamatta. Tuo limainen ja piikkinen kalahan on tosiasiassa yksi kalavesiemme suurimmista herkuista. Emme vain osaa sitä arvostaa sen vähäisen koon, ulkoisen olemuksen ja hieman hankalan käsiteltävyyden vuoksi. Historiankirjat kuitenkin muistavat, että Suomesta vietiin aikoinaan suuret määrät kiiskeä ja sen mätiä Venäjälle herrojen herkuksi.

Vielä yhden episodin suhteestani kiiskeen haluan kertoa, vaikka kiiskellä on siinä vain viattoman luontokappaleen vähäinen sivurooli.

Oli Pitkäperjantai ja huhtikuun 13. päivä armon vuonna 1979. Tein appiukkoni, anoppini, vaimoni ja 7-vuotiaan esikoisemme kanssa sen verran syntiä, että jätimme pyhittämättä kirkollisen juhlapäivän ja ajelimme Pieksämäeltä aina Pohjois-Konnevedelle asti pilkille. Päivä oli talvisen kylmä, ja jäätäkin oli järvessä ihan kairattavaksi asti eli noin 70 senttiä.

Joskus puolilta päivin pidettiin kalastuksen lomassa kunnon hukkumisharjoitus. Vaeltelin rauhattomana nuorena miehenä pitkin jäälakeutta kaukana muista, kun äkkiä huomasin olevani kainaloitani myöten avannossa. Jäälle syöpynyt uveavanto oli saanut yöllä petollisen ohuen jääkannen, joka oli vielä peittynyt ohueen tuiskulumeen. Siihen kävelin päistikkaa. Jos en väärin muista, paikka oli sattuvasti aivan linkissä näkyvän Murhaluodon tuntumassa.

Onneksi vast’ikää joululahjaksi saamani kaira jäi käteeni ja onnistuin sen avulla kampeutumaan jäälle. Sitten tulikin elävästi mieleen TV:n tietoisku, että nyt äkkiä kotiin, sillä kylmä kangistaa nopeasti. Aloin juosta minkä hippuloista pääsin kohti selän takana olevaa itärantaa, jonka tuntumassa muut olivat. Märät vaatteet jäätyivät nopeasti jäykäksi panssariksi, joka haittasi muutenkin kankeaa kulkuani. Rantaa lähestyessäni huusin heikolla äänellä jo kaukaa, kuinka minulle oli käynyt, ja muut tulivat avukseni. Kuuntelin vaimon huolestuneet torut ja muiden taivastelut, ja olin pahoillani kalareissun pilaamisesta.

Kuivattelua 13.4.1979

Mutta kalareissumme ei keskeytynytkään, sillä appiukko teki rannalle ison nuotion, jonka loimussa kuivattelin vaatteitani pari tuntia ja pääsin lopulta vielä hyväksi toviksi takaisin jäälle pilkillekin.

Kuva on skannattu vanhasta paperikuvasta. Valitettavasti en löytänyt kokoelmistani kuvaa itse kalastamastani kiiskestä, mikä kuvaa väärää asennettani tuota herkullista pikkukalaa kohtaan.

Kokonaissaaliini siltä päivältä oli yhteensä 13 kiiskeä…

Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että en ole juuri koskaan huolinut kiiskeä saaliikseni, vaikka kalan herkuksi myönnänkin. Tässä(kin) minulla on vielä edessä selvä kasvun paikka. Kenties jo ensi talvena?

Kiiski on kala!