Kalastukseen liittyy paljon ”totuuksia”, joita voi silloin tällöin kyseenalaistaa ja silti onnistua vähintäänkin kohtalaisesti. Muutamat yleiset väittämät ovat pielessä jo lähtökohtaisesti.

Kuhaa on uisteltava tavallista hiljaisemmalla nopeudella. Kuha on hidas köntys, joka ei ehdi normaalilla nopeudella uivan vieheen perään eikä ole siitä kiinnostunut. – Höpöhöpö, monet uistelevat kuhaa ihan samalla nopeudella kuin haukeakin ja saavat saalista. Normaali vetonopeus voi olla jopa parempi kuin ylihidas muun muassa siksi, että tartutukset paranevat ja uistelija ehtii haravoida samassa ajassa suuremman alueen. Ottiviehettä kannattaa vetää sen omilla ehdoilla eli nopeudella, jolla se ui hyvin.

Kylmässä vedessä on viehettä uitettava mahdollisimman hitaasti. – Hyvin yleinen ohje, jonka olen montakin kertaa todennut aiheelliseksi hylätä, ainakin kokeeksi. Kerran sain neljällä peräkkäisellä heitolla hyvänkokoisen hauen, kun kelasin vaappua niin nopeasti kuin suinkin pystyin. Lampi oli seuraavana päivänä umpijäässä. Suurimman soutu-uisteluahveneni sain 80-luvulla lokakuun lopulla, kun sousin 9 cm vaappua niin nopeasti kuin ikinä jaksoin. Sama kikka on toiminut muulloinkin, jopa taimenelle ja (järvi)lohelle. Toisaalta kala (esim. hauki) voi ottaa täysin liikkumattomaankin vieheeseen. Kerran jätin vieheen veteen tietyn proosallisen toimituksen ajaksi, kunnes noin 2 min kuluttua parikiloinen hauki kalautti hampaansa peilityynellä pinnalla kelluvaan pintavaappuun.

Kuhaa saa uistimella vain heinäkuun helteillä hämärässä ja yöllä pinnan tuntumasta. – Todella sitkeässä asuva harhaluulo. Tuloksellisen kuhanuistelun voi monilla järvillä aloittaa heti jäiden lähdettyä ja sitä voi jatkaa jäiden tuloon saakka. Kalat on vain löydettävä ja niitä on uisteltava oikealta syvyydeltä. Keskikesä voi kuitenkin olla monille se helpoin tapa päästä suhteisiin kuhan kanssa.

No, täkyraksia nyt ainakin on vedettävä hiljaa, death slow. – Ja höpsistä pussiin, hiljaista nopeutta tarvitaan usein vain raksin oikean uintiliikkeen varmistamiseksi. Onneksi on olemassa rakseja, joita voi ihan hyvin uittaa myös normaalinopeudella yhdessä vetopeltien ja vaappujen kanssa. Tästä on hyötyä varsinkin ottipaikkaa etsittäessä, koska nopeampi vene ehtii tutkia samassa ajassa suuremman alueen. Toisaalta lohi voi ottaa vaikka liikkumattomaan syöttiin, kuten siimakalastajat hyvin tietävät.

Tiheä verkko vie vedestä kaikenkokoiset kalat. – Tämän väittäjän kannattaisi saartaa kokeeksi vaikka lahdenpoukamassa ruokaileva lahnaparvi tiheäsilmäisellä muikkuverkolla ja hätistellä sitten kalat uimaan kohti verkkoa. Siinä voi omin silmin nähdä, kuinka päin havasta puskeva kala ei millään siihen tartu. Itse näin ilmiön viimeksi muutama viikko sitten, kun yritimme pyydystää täkyverkolla syöttejä ahvenen täkyongintaan. Tosiasiassa verkko valikoi kalat koon mukaan ehkä tehokkaammin kuin mikään muu pyydys tai kalastustapa. On kuitenkin mahdollista saada joskus muikkuverkollakin siihen epäonnisesti sotkeentunut hauki tai lohikala.

Katiska on verkkoa parempi jokamiehen käyttämä pyydys, koska siitä voi vapauttaa alamittaiset, rauhoitetut ja ei-toivotut kalat vahingoittumattomina takaisin veteen. – Usein totta, mutta kyllä katiskakin valitettavasti vaurioittaa kaloja. Kalat hakkaavat itsensä verille ja menttävät suomuja törmäillessään katiskaverkon silmiin ja pyydyksestä mahdollisesti törröttäviin langanpäihin. Lima- ja suomupeitteen vaurioitumisen vuoksi kaloihin tarttuu homesairauksia ja muita vitsauksia. Tämän takia katiskakin on pyydys, joka on koettava kyllin usein, mieluummin vaikka joka päivä.

Hauki vaarantaa arvokalakantoja, joten se on poistettava lohivesistä vaikka puuhun nostamalla. -Haukikannan rajoittaminen saaliskokoisia kaloja tappamalla on tuhoon tuomittu yritys. Suurten haukien poistuttua pienet hauet saavat elintilaa ja pian haukia on entistä enemmän. Hauet ovat luonnonvesien terveyspoliiseja, jotka hotkivat suihinsa ennen kaikkea heikkokuntoisia yksilöitä, myös lajitovereitaan. Siksi muun muassa harjuskannat ovat usein terveimpiä nimen omaan haukipitoisissa vesitöissä. Pienistä suljetuista istutusvesistä (kirjolohilammet ym) isot hauet voi toki yrittää poistaa.

Kala väistää viehettä, joka ui liian paksun ja näkyvän siiman perässä. – Ohut siima voi olla tarpeen vieheen hyvän uintiliikkeen varmistamiseksi, mutta siiman näkyminen ei välttämättä haittaa kalastusta. Päinvastoin, kun kalastaja itse näkee siimansa, hän voi ohjailla viehettä tarkemmin ja päästä parempiin tuloksiin. Olen saanut niin arkoja luonnonkaloja kuin viehekammoisia veteraani-istukkaitakin erittäin näkyvillä siimoilla. Kalan iskuhalut tuntuvat riippuvan enemmän itse vieheestä ja ennen kaikkea sen tarjoamisesta. Hieman ylipaksulla perukkeella kalastettaessa voi perhon tai pikkuvaapun sitoa siimaan pienen lenkkisolmun avulla.

Kalat säikkyvät kolinaa ja loiskuttelua. – Usein totta, mutta joskus käy päinvastoin. Lapsuuteni paras kalakaverini, ukkini Herkko-veli, houkutteli ahvenet paikalle ja syöntipäälle piiskaamalla vettä onkivavallaan. Laiturit vetävät myös kaloja puoleensa kuin magneetti, osittain ehkä niiltä kuuluvan kolinan vuoksi. Kalat ovat uteliaita.

Isolla vieheellä saa isompia kaloja. – Jossain määrin totta, mutta ei koko totuus. Isot kalat nappaavat kaiken kokoisiin vieheisiin, mutta pienet kalat iskevät harvemmin suuriin vieheisiin. Paitsi hauki, joka voi joskus täräyttää hampaansa vaikka itsensä kokoiseen saaliiseen. Suuria nousulohia saadaan (tai ainakin kalastetaan) enemmän pienillä perhoilla kuin kookkailla haukivaapuilla.

Alamitat ja niiden noudattaminen suojelevat ja parantavat kalakantoja. – Näinhän me uskomme, mutta tietyissä olosuhteissa voi käydä toisinkin. Jos kalastuspaine on liian suuri, kiskotaan kaikki määrämittaan ehtivät kalat saman tien pois vedestä. Tällöin kannasta karsitaan juuri nopeammin kasvavat ja parhaat yksilöt sukua jatkamasta ja tuloksena voi olla kalakannan kääpiöityminen. Muualla maailmassa sovelletaan asiantuntemuksella myös ylämittoja ja välimittoja. Lisäksi kalastusta voidaan säädellä päivä-, kausi- ja aluekohtaisin saalisrajoituksin. Kalakannan säilymisen kannalta voi olla parempi ottaa saaliiksi vaikka kaksi pientä kalaa ja päästää iso kutukypsä valioyksilö jatkamaan vaellustaan.

Suuret kalat ovat maukkaampia kuin pienet, paitsi hauki. – Makuasia, mutta riippuu tietysti kalalajista ja ennen kaikkea siitä, miten kala valmistetaan ruuaksi. Itse arvostan yli kaiken pienten ahventen makua. Mitä pienempiä, sen parempia. Pikkuahvenista tehdyt ohuet fileet paistuvat ruisjauholla leivitettyinä herkullisen rapeiksi. Huhhuh, kuola valuu tätä kirjoitettaessakin! Ero voi johtua myös eri kokoisten kalojen käyttämästä ravinnosta. Jäämeren lohen maku on kyllä parhaimmillaan suurissa yksilöissä. Suurten haukien väitetty paha maku on suureksi osaksi kateellisten kompensaatiopyrkimyksiä, ainakin oma lähes 14-kiloiseni oli ihan syötävän hyvää. Isomushaukien jatkuvaa syöntiä kannattaa kuitenkin välttää niiden sisältämien raskasmetallien ja muiden ympäristömyrkkyjen vuoksi.

Made on syömäkelpoista vain talvella. – Ei mitään perää. Kesällä syvältä kylmästä vedestä pyydystetyn matikan liha samaa herkkua kuin talvellakin. Mädillä ei tietenkään pääse talven tavoin herkuttelemaan. Maksa voi olla loisten vuoksi yhtä syömäkelvotonta kuin talvellakin.

Villi luonnontaimen on paljon vaativampi kalastettava kuin tankkiauton tuoma kirjolohi. – Voi olla, mutta voi olla olemattakin. Olen usein saanut yllin kyllin saalista pohjoisilla taimenvesillä lähes joka heitolla melkein vieheellä kuin vieheellä, mutta jäänyt nuolemaan näppejäni kirjolohilammella, jossa viimeisestä istutuksesta on kulunut aikaa vain muutamia viikkoja. Viehekammoiset kirret väistävät joskus kaikkia vieheitä. Viimeksi yritin neljä (4!) tuntia yhtä ainutta tarjouksiani ylenkatsovaa kirjolohta, kunnes se iski äkkiä erittäin määrätietoisesti Tuplahärveli-perhooni (julkaisen reseptin joskus myöhemmin). Kala taisteli loistavasti tehden useita korkeita hyppyjä. Taimenet eivät ole aina yhtä vahvoja taistelijoita – etenkään onkikokoisina istutetut.

Kalaa tulee parhaiten etelä- ja länsituulella, itätuuli vie kalat vedestä, kaakko kattilasta ja luode lusikastakin! – Pitää usein paikkansa, mutta poikkeuksia on vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi itse tartutin taannoin elämäni suurimman järvilohen (katso edellinen blogini) kohtalaisen puuskaisella itätuulella. Kalaan kannattaa mennä kaikilla tuulilla, paitsi ei huonolla tuulella. Ja huonotuulisuuskin yleensä haihtuu kalavesillä. Lohen uistelussa on usein parempi, että tuulee ainakin jonkin verran suunnasta kuin suunnasta. Myrskyjä kannattaa silti terveesti pelätä.

Kalan aktiivisuus riippuu voimakkaasti kuunvaiheista. – Tässä voi olla jotain perää, mutta kuun vaikutus hukkuu yleensä muiden voimakkaammin vaikuttavien olosuhteiden muutosten alle. Kun tarkastelin muutaman vuoden takaisessa Erän järvilohinumerossa saalistilastoihin ilmoitettuja uistelusaaliita, en löytänyt mitään tukea Solunar-ottitaulukoiden lupauksille, pikemminkin päinvastoin. Järvilohet näyttävät paremminkin noudattavan ihmisten kalentereita, sillä suurin osa kaloista saadaan viikonloppuisin 😉

Kalakantoja voi suojella vapauttamalla kaikki saaliskalat. – Vain siinä tapauksessa, että vaihtoehtona olisi pelkkä kalojen ottaminen pois vedestä. Kalojen ”vapauttamisella” eli pyytitapahtuman perumisella suojellaan lähinnä vain kalastusmahdollisuuksien jatkumista. Kalasto voi kärsiä, sillä osa vapautetuistakin kaloista kuolee. Parempaa suojelua olisi suojeltavien kalojen ja niiden ravintokalojen pyytämättä jättäminen. Toisaalta kaikkien kalojen pyytämättä jättäminen voi johtaa jonkin suojeltavalle lajille haitallisen lajin liialliseen runsastumiseen. Jos vertaus metsästykseen sallitaan, niin pohjoisessa naalia suojellaan kettuja metsästämällä.

Tässähän näitä kyseenalaistettavia ”totuuksia” näin ensi alkuun olikin. Ja nuo yllä olevat kommenttinikin voi aivan hyvin kyseenalaistaa.

Suurin totuus lienee se, että kalastuksessa ei ole mitään ehdottomia totuuksia. Ehdottomien totuuksien julistajat ovat ehdottomasti väärässä. Siksi kalastus onkin niin mielenkiintoista, jopa eliniäksi koukuttavaa.