Suuren kalan livahtaminen omille teilleen juuri ennen haavia syö miestä. Yksi keino nollata tapahtuma on ajatella, että sellaista mikä ei ole vielä täysin omassa hallinnassa, ei voi menettääkään.

Yritimme päivänä muutamana käväistä leppoisasti ahvenen täkyongella, mutta jouduimmekin yllättävään kalastusseikkailuun. Täkyjen pyyntipaikalle oli näet jonkin verran matkaa, joten varasin menomatkalle mukaan yhden pakastimeen jääneen, kertaalleen jo sulaneen suuren salakan ja raksisalkusta ensimmäisenä käteen osuneen raksihupun.

Kiinnitin raksin vahvalla tapsilla testissä olevan Laiko Minikiekon taakse ja laskin virityksen arviolta noin 15 metrin syvyyteen. Siima painui veteen jyrkässä kulmassa, sillä vene liikkui sähkömoottorin vetämänä sopivan hitaasti.

Ehdimme ajella noin 10 minuuttia, kun vapa rytkähti rajusti kolme kertaa ja iso hyrräkela herkesi monotoniseen lauluun. Siimaa soljui kelalta yhtä soittoa kymmeniä metrejä, jonka jälkeen kala jäi junnaamaan todella syvälle.

Uitin haueksi luulemaani jättiä kaikessa rauhassa lähes puoli tuntia, kunnes kala alkoi lopulta nousta kohti pintaa. Aivan viime metreillä kalan jytäkät potkut ja siiman terävä sivuttaisliike muuttivat käsitykseni vastustajani lajista. Kun ”hauki” pyörähti ensimmäisen kerran pinnassa, se osoittautui järviloheksi, ISOKSI järviloheksi.

Veneen nähtyään lohi sukelsi hartaasti ja syvälle. Muutaman minuutin uittamisen jälkeen kelailin kalan varovasti taas lähelle venettä ja aloimme suunnitella, miten sen saisi veneeseen. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä mukana oli vain 55 cm vanteella varustettu haavi, johon olin kyllä joskus vaihtanut 90 cm pitkän havaksen.

Ensimmäinen yritys ei onnistunut, sillä kala säikähti haavia ja otti vielä pitkän laukan syvemmälle veteen. Lopulta noin 40 minuuttia tärpistä sain kalan aivan veneen viereen ja yritin ujuttaa haavia kalan takakautta sen ympärille. Sain puolet kalasta pussiin, mutta se ryntäsi vielä kerran tuntiessaan haavin havaksen pyrstössään. Koska kalan virta oli jo aika vähissä, yritin estää sen haavista karkaamista vääntämällä vavalla vastaa. Näin nimittäin, että koukku oli jämäkän näköisesti lohen yläleuan kärjessä.

Silloin kala yllättäen irtosi raksin ainoasta kolmihaarakoukusta. Yritin koukata sitä vielä epätoivoisesti haavilla, mutta lohi ponnisti viimeisillä voimillaan vanteen väärälle puolelle.

Sanaton tyhjyys hulmahti sisimpääni.

Irronnut koukunhaara Miksi kala irtosi? Koukusta oli irronnut juottamalla kiinnitetty kolmas haara. Koukku jäi lohen yläleuan kärkeen pieneksi muistoksi huikopalasta. Vähän helpotti, kun karkuutus ei ollutkaan täysin oma moka. Pahin virhe oli se, että mukana ei ollut tarpeeksi suurta haavia tai nostokoukkua.

Järvilohi oli ylivoimaisesti suurin, minkä olen koskaan nähnyt. Mahdollisesti jopa SE-kala! Makunautintoa emme ehkä kuitenkaan menettäneet, sillä kala oli tumma kuin tervattu mörkö. Jos olisin sen saanut ja ottanut, olisi tietyltä yleisönosalta varmaan tullut pyyhkeitä tumman kalan lahtaamisesta.

Se kala ei ollut minun kalani, joten voin jatkaa kalastusta sen suuren järvilohen saamisen toivossa – vaikka en ennätyksien perään tietoisesti haikailekaan. Tulkoon mitä on tullakseen.

Vanha kansa uskoi elämää suurempien kalojen olevan saajiensa viimeisiä eli marraskaloja. Saattoipa joku vanhus jopa kavahtaa, että nytkö noutaja tuon jo pyydykseeni lähetti. Minullekin marraslohta tarjottiin, mutta kohtalo vielä armahti.

Vaan kuinka se viime syksynä pakastettu, kerran jo tuntitolkulla sulaneena ollut ja uudelleen pakastettu suomupuoli salakka saattoi kelvata sellaiselle järvilohelle? Eikös niiden syöttien pidä olla huippukuntoisia ja mahdollisimman tuoreita, kuten intoilijat julistavat?