Säyneellä on aivan erikoinen asema kalastusmuistojeni joukossa, sillä se taitaa olla syypää siihen, että minusta tuli ensin eräkirjallisuuden harrastaja ja myöhemmin Erä-lehden kalastusavustaja.
Ensitapaamiseni säyneiden kanssa oli yhtä jyrinää ja lätinää, suorastaan kirjaimellisesti. Viettäessäni lapsuuteni kesiä mummolassa Haukivuoren Pohjalahdella Kyyveden rannalla jouduin kyltymättömän uteliaisuuteni vuoksi melkoiseen kalastusseikkailuun.
Kävin päivittäin ongella isoisäni veljen eli Kala-Herkon kanssa. Herkko taisikin hoitaa minulle papan virkaa, koska äitini isä oli kuollut jo ennen syntymääni. Herkko oli erittäin taitava onkija, joka sai aina enemmän kalaa kuin kukaan muu. Hänen bravuurinsa oli kalojen kutsuminen ja niiden syönnin käynnistäminen ongen vavalla vettä vispaamalla. Se oli temppujen temppu, jota kukaan muu ei osannut yhtä hyvin.
Aloin vähitellen uskoa, että Herkon salaisuus piilee hänen ongessaan. Lopulta pidin Herkon onkea suorastaan taikaonkena, semminkin kun hän ei antanut poikasten edes koskea siihen. Kalalta palattuaan Herkko kääri aina siiman huolella vanhan vapansa ympärille ja nosti ongen korkealle nauloihin nuottakopin räystään alle.
Kerran päätin selvittää Herkon ongen salaisuuden ja pudotin sen nuottakopin seinältä oman onkeni avulla. Kuin huumaantuneena juoksin onki kädessäni lahden pohjan ympäri kohti Aittokallion nokkaa. Madotkin olivat unohtuneet, mutta löysin niitä kylliksi pientä kokeilua varten parin laitumella olevan kiven alta.
Aittokallion nokassa iski vastaani tuulenpuuska. Järven takaa oli nousemassa uhkaavan näköinen musta pilvi, ja ukkonenkin kumusi jossain kauempana. Ongen kokeilemisen halu oli kuitenkin niin kova, että päätin yrittää ainakin kerran.
Koho ehti kellua aalloilla korkeintaan muutaman sekunnin, kun se liikahti hiljaa pitkin pintaa sivullepäin. Kun vedin vastaan, siiman toisessa päässä jytisi kuin sianporsas ja sain vain vaivoin lennätettyä kalan selkäni taakse rannalle.
Kala oli kirkaskylkinen ja lihava, monta kertaa kookkaampi kuin tavalliset onkikalat. Tunnistin sen säyneeksi, sillä olin nähnyt niitä saatavan verkoilla ja rysillä. Heitin kalan kalliolla olevaan painaumaan, josta se ei päässyt pomppimaan takaisin veteen ja toimitin ongen samaan paikkaan kortteikon laitaan.
Koho liikahti samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerrallakin, ja koukkuun tarttui taas komea säynävä. Kenties lähestyvä ukkonen oli villinnyt säynäväparven hurjalle syönnille ja kalat kävivät empimättä syötin kimppuun joka kerta, kun sain ongen takaisin veteen. Kiskoin kaloja kalliolle kuin heikkopäinen kiinnittämättä enää huomiota lähestyvään rajuilmaan.
Kaloja kertyi kerrassaan komea kasa. Näin vuosien jälkeen minulla ei ole niiden määrästä enää tarkkaa mielikuvaa, mutta luulen niitä olleen kymmeniä. Sen kuitenkin muistan, että kun pujotin kalat kahteen pitkään pajuvitsakseen, en jaksanut kantaa niitä yhdellä kertaa kotiin.
Kala-Herkon onki osoittautui siis taikaongeksi, kuten oli odottanutkin.
Säynävien onkiminen Herkon ongella oli niin väkevä kokemus, että kirjoitin siitä reilut parikymmentä vuotta myöhemmin 1977 kertomuksen Savon Sanomien juhlavuoden kirjoituskilpailuun ja saavutin sillä hämmästyksekseni toisen palkinnon heti itsensä riistapäällikkö Martti Rissasen jälkeen. Palkinnon hakumatkalla Kuopioon sain tutustua Rissasen lisäksi armoitettuun eräkirjailijaan Pekka Reinikkaan, joka oli juuri julkaissut esikoisteoksensa Sumua ja kimallusta, ja toimittaja Raimo Yliseen, joka julkaisi vuotta myöhemmin oman esikoisteoksensa Kun pitkäsiima lyheni. Ja kun oikein muistelen, niin eiköhän mukana ollut myös metsänhoitaja Erkki Timonen, jonka vuonna 1975 ilmestyneen esikoisteoksen Retki vedenjakajan taa olin ahminut jo moneen kertaan.
Tuon hienon erähenkisen seuran innoittamana päätin jatkaa hapuiluani eräkirjallisuuden mutkaisilla poluilla. Aloin kirjoitella tarinoita vuosittaiseen Eränkävijän kirjoituskilpailuun, Metsästys ja kalastus lehteen ja muutamaan muuhunkin julkaisuun. Kun sepustuksiani lunastettiin ja välillä palkittiinkin, sain lisää intoa ja aloin suoltaa tekstiä kaikki vapaa-aikani. Sai siinä pieni keltainen matkakirjoituskone kyytiä, saipa hyvinkin.
Eränovellien kirjoittamisesta siirryin vähitellen lehtien kalastusavustajaksi. Pieksämäen Lehteen kirjoitin lähes kaksi vuosikymmentä joka toinen viikko nimimerkillä Kiilasilli pieniä liuskan mittaisia juttuja lähes kaikista kalastukseen liittyvistä aiheista.
Erä-lehden ahkera lukija olen ollut sen ensimmäisestä vuosikerrasta 1977 lähtien. Lähettelin välillä toimitukseen muutamia pieniä viestejäkin. Ensimmäinen lehdessä asti näkyvä aikaansaannokseni taisi olla pieni Suomen karttaan lisätty täplä, joka edusti hirventäikärpäsestä tekemääni ensimmäistä havaintoani.
Myöhemmin 80-luvun alussa Erä julkaisi joitakin ottamiani valokuvia ja erään kommenttini, jossa hieman kritisoin kalakilpailun eräiden saaliskalojen painoja, jotka eivät vaikuttaneet minusta uskottavilta.
Kun päätoimittaja Suuronen pyysi lehdessä kesällä 1987 uutta pyydyskalastuksesta kirjoittavaa avustajaa ottamaan yhteyttä, lähetin hänelle muutamia työnäytteitä ja pääsin kuin pääsinkin lehden vakituisten avustajien kaartiin. Kirjoittelinkin aluksi vuosia pääasiassa pyydyskalastuksesta, kunnes siirryin enemmän vapakalastuksen ja hieman retkeilynkin puolelle.
Kaiken tämän ja paljon muuta saivat ensimmäiset säynäväni aikaan!
Ensimmäisen säynäväsaaliini jälkeen en sitten olekaan päässyt säynävillä juuri koskaan juhlimaan. Saan niitä yleensä vain muun kalastuksen sivutuotteena korkeintaan muutaman kappaleen vuodessa. Sen olen kuitenkin mielestäni oppinut, että hyvässä säynävälipassa on usein kuparia ja punaista. Mieluisin säynevieheeni on Kuusamon Loimulippa, joka toimii mainiosti myös ahven- ja taimenvesillä.
Suurimman, hieman yli 2kg painaneen säynäväni sain Ilomantsin Koitajoen Polvikoskelta juhannuksena 1980. Kalan evät olivat lähes mustat eivätkä tavanomaisen punaiset, minkä vuoksi erehdyin pitämään sitä ensin jonakin itselleni vielä silloin tuntemattomana lajina. Suomuja laskemalla ja muiden tuntomerkkien perusteella kala varmistui vasta kotona säynäväksi.
Suurimmat koskaan näkemäni säyneparvet näin keväällä 2003 Ahvenanmaan länsirannikolla. Silloin hiekkapohjakin pimeni, kun valtava säyneparvi vilisti allamme läpi matalan salmen. Muutamat iskivät ohi mennessään vieheisiimmekin.
Säyne on kala!
