Hauki on yhtä snobismin riivaamaa ajanjaksoa lukuun ottamatta ollut yksi mieluisimmista saaliskaloistani.

Ensimmäisen haukeni sain pari vuotta ennen kouluikää Kyyveden Pohjalahdella. Olin serkkupoikieni Ilpon ja Karin kanssa ongella, kun päätimme vaihtaa muutaman aironvedon päähän uuteen paikkaan. En viitsinyt nostaa onkeani välillä pois vedestä, vaan annoin kohon liukua lautalaidan vanavedessä. Äkkiä siima singahti tiukemmalle kuin koskaan ennen ja vapa oli lennähtää löysästä otteestani. Itseäni pari vuotta vanhemman Ilpon hyvien neuvojen ja taidon ansiosta meillä oli pian lähes kilon painoinen hauki veneessä, kun Ilpo roppasi kalaa niskasta ja nosti sen laitojen väliin.

Ensimmäinen haukiLapsenlapsen saama ensimmäinen hauki on riemastuttava kokemus. Kaiken lisäksi kala tuli uuden virvelin ensimmäisellä kalastusheitolla.

Seuraavaa itse saatua haukea sainkin odotella, sillä ensimmäinen vuosikymmeneni oli jo lopuillaan, kun isä yllätti minut perinpohjaisesti. Ilman varoitusta hän heitti illalla töistä tullessaan eteeni virvelin. Jouluaatto keskellä kesää!

Paketissa oli lyhyt (ehkä 120 cm) yksiosainen täyteinen lasikuituvapa, jossa oli kaksi teräksistä vaparengasta, mutkamallinen kelakiinnike ja lyhyt korkkikädensija. Kela oli punamusta pieni umpikela, jossa oli valmiiksi puolattu siima. Vieheitä sain peräti kolme: kaksi ruohosuojattua lusikkaa ja pienen kirkkaan ahvenlipan. Viisaasti oli isä valinnut uistimia, jotka eivät jäisi ainakaan kaikki heti ensimmäisellä kalareissulla kiinni pohjaan.

Kelan nimi oli Dynamix ja se näytti melkein samanlaiselta kuin naapurin Pertin hieno Abumatic. Olin siitä ikionnellinen enkä välittänyt, vaikka kaverit sanoivat siinä olevan nopeasti kuluvat tinarattaat! Se kesti ahkeraa käyttöä pari lapsuudesta jäljellä olevaa vuotta, sillä puhdistin sen vähän väliä ja muistin myös voidella sen säännöllisesti.

Dynamix

Millään vavalla en ole heittänyt yhtä tarkasti kuin tuolla ensimmäiselläni. Opin ilman minkäänlaista opetusta nakkaamaan pienen lipan senttien tarkkuudella haluamaani paikkaan kortteiden, kaislojen ja lumpeiden väliin.

Yhdistelmän käsiteltävyyttä pienissä käsissä paransi ratkaisevasti mutkakahvainen ja riittävän lyhyt vapa. Peukalo ylsi hyvin kelan painikkeelle ja setti ei muljahdellut puolelta toiselle kalaa ylös kelattaessa.

Opin pitämään ahvenparven aktiivisena heittämällä joka kerran samaan paikkaan. Kaverit, jotka nakkelivat vieheitään satunnaisesti sinne tänne, saivat parven hajaantumaan ja jäivät vähemmälle. Hauen kyttäyspaikat aloin aavistaa jo ensi vilkaisulla.

Koska kalaa tuli nyt päivittäin, jouduin myös säännöstelemään pyyntiäni, sillä kotona otettiin vastaan vain se määrä kalaa mikä pystyttiin kerralla käyttämään. Otin tavaksi lopettaa kalastuksen kun saalista oli sopivasti. Kenties sen vuoksi kalastusintoni kyltyy vieläkin jo muutaman kalan jälkeen. Voin aivan hyvin kääntää keulan kohti kotirantaa, vaikka saisin tuliaiskalani heti ensimmäisellä minuutilla.

Hauki metsälammeltaMetsälammet ja -järvet ovat yhä mieluisimpia kalastuspaikkojani, vaikka niiden kalat eivät yleensä mitään isomuksia olekaan.

Erämainen ja koskematon kotijärveni, Haukivuoren pohjoisessa kolkassa läikkyvä Laavus, tuli minulle niin tutuksi, että muistan vieläkin sen jokaisen rantapoukaman, lumpeikon, kiven ja onkituron. Mitään isomushaukia en siitä kuitenkaan nuoruudessani saanut, suurimmat lienevät olleet korkeintaan parikiloisia. Nekin nostivat pienen kalastajan sykkeen niin korkealle, että aamu-unien jatkaminen kotiin palaamisen jälkeen oli mahdotonta. Kun yritin ummistaa silmäni, näin vain sinne tänne lennähtävän siiman ja pintaan pullahtavia siiman katkaisemia kortteita, kun haukihurjimus taisteli elämästään.

Laavus ei ole enää entinen erämaajärvi, sillä sen rannoille on noussut muutamia kesämökkejä, kuten lähes kaikkialle muuallekin Suomeen. Kalakanta on kuitenkin edelleen hyvä, ellei jopa parempi. Kun järveen pääsi suo-ojia pitkin nousemaan Naarajoesta särkikaloja, sen mahtava ahvenkanta hieman heikkeni mutta hauet alkoivat kasvaa entistä suuremmiksi. Jopa yli kymmenkiloiset hauet ovat nykyisin mahdollisia, kun ennen pidettiin suorastaan ihmeenä Antti-setäni saamaa seitsemänkiloista.

NiskaotePienet hauet nostan lähes poikkeuksetta niskaotteella, jos suinkin mahdollista.

Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä minusta tuli muutamaksi vuodeksi melkoinen besserwisseri ja nirppanokka. Syynä saattoi osaltaan olla innostuminen perhokalastuksesta ja lohimiesten juttujen kuuntelu. Hauki muuttui silmissäni limaiseksi roskakalaksi, joka ei kelvannut ihmisravinnoksi. Noudatin muutaman vuoden ajan Lapin reissuillani paikallisten kalamiesten ohjetta nostaa toivomatta vieheeseen tarttuneet hauet puun oksaan kuivumaan.

Hauen arvon ruokalana palautti vaimoni Hämeessä asuvan tädin mies, joka kerran kirjolohta päivälliseksi syödessämme tokaisi: ”Kyl maar tää lohikin syötävää on, mutta kyl mun täytys sanoo, että on se hauki sentäs kala!”

Lopullisesti minut tuosta rivosta ja jopa kalakannoille haitallisesta tavasta hylätä haukia rannoille vieroitti mökkinaapurini Kessin erämaassa, kun hän kertoi syövänsä kaikki saamansa hauet. Hauki on vesien terveyspoliisi, joka syö harjusparvista ne raihnaisimmat yksilöt pois ja pitää kannan terveenä.

Kun aloin tehdä 90-luvun puolivälissä Erälle viehetestejä, alkoi haukia tulla saaliiksi niin paljon, että niitä ei millään ehditty käyttää ravinnoksi vaikka tyrkytin niitä hyvin perattuna myös naapureille ja tuttaville. Muutaman isomuksen taisin toimittaa myös paikalliseen ravintolaan.

Oli ”pakko” siirtyä pyydystä ja päästä –kalastukseen. Käytäntö mahdollisti kalastamien jatkumisen, vaikka saalista oli jo sopivasti. Hurahdin hommaan niin totaalisesti, että lopulta söimme ehkä vain joka sadannen vieheeseen iskeneen hauen.

Hauen koukkuvaurioSuurikokoiset koukut, kuten Minnow Spoonissa, vahingoittavat helposti hauen suupieliä.

Pyyntitapahtuman perumisesta ja kalan päästämisestä takaisin veteen käytetään paljon ilmaisua vapauttaminen, jonka tekee operaatiosta jotenkin sankarillisen. Kalan pamputtaminen kuoliaaksi eli papittaminen on saatu puolestaan kuulostamaan jotenkin junttimaiselta touhulta. Mielestäni suomalainen termi pyydystä ja päästä (p&p) on parempi kuin englanninkielinen cach and release (c&r). Kalankasvattajat vapauttavat kaloja kasvatusaltaista ja pyydyskalastajat katiskoista.

Pohdiskelin c&r-kalastusta vuosien ajan perusteellisesti ja kirjoitin siitä lopulta laajan artikkelinkin (Erä 9-2002) ottamatta kuitenkaan lopullista kantaa puolesta tai vastaan. Tarkoitukseni oli kirjoittaa pari vuotta sitten aiheesta lisääkin, mutta hanke raukesi sekavien ajatusteni vuoksi. Pohdiskelu jatkuu yhä ja olen varannut itselleni oikeuden muuttaa mieltäni koska tahansa tässä tärkeässä asiassa.

Iän pikkuhiljaa karttuessa olen vähentänyt turhanpäiväistä kalan koukuttamista/kouluttamista. Käymme nykyisin kalassa vain sen verran, mitä kahden hengen taloudessa kalaa tarvitsemme. Vain kuhaa tulee kalastettua varastoon yli tämänhetkisen tarpeen, koska emme ole oppineet sitä kylmästä vedestä vapavälinein saamaan.

Haukea on purtuRaatelujälkiä parikiloisen hauen kyljessä. Hauki on hauelle susi. Vai onko asialla ollut jokin muu peto?

Hauki on Suomen paras ja tärkein urheilukala. Se esiintyy runsaslukuisena lähes kaikkialla ja sitä voi pyydystää monipuolisin menetelmin kaikkina vuodenaikoina. Tällä vuosituhannella olen itse viehtynyt erityisesti hauen pilkkimiseen ja täkyongintaan, mutta eniten kalastan sitä edelleen heittouistellen. Harva muu kalastus on yhtä hauskaa kuin haukien jahtaaminen rauhallisilla metsäjärvillä.

Vaikka en tavoittele jääräpäisesti mahdollisimman suuria haukia, olen onnistunut joskus kuljettamaan vieheeni suurhauenkin eteen. Ennätykseni on 13,76 kg painanut mammahauki, jonka sain muutama syksy sitten Saimaan Yövedestä lohenuistelun sivutuotteena. Kala haksahti pieneen ilman peruketta vedettyyn Tintti Pikku-Järväri –peltiin.

HaukipönöOnkohan tämä nyt sellainen pönötyskuva, josta muutamat intoilijat saavat joskus näppylöitä? Itsekin olen miettinyt, oliko tämän mammahauen ottaminen välttämätöntä. Koska mukana ollut 11 kg vaaka iski pohjaan, vei turhamaisuus ja epätietoisuus hauen todellisesta painosta voiton.

Ennätyshaukeni ei kuitenkaan ole suurin siimani päässä ollut. Kolme tai neljä kertaa olen taluttanut vielä suurempaa, mutta yhtä monta kertaa myös pettynyt. Pari kertaa jättiläishauki otti ilman peruketta ohuehkossa siimassa vedettyyn tai heitettyyn taimenvieheeseen, joten kalan saamisesta ei ollut juuri toivoakaan. Kerran tupeksin perusteellisesti liian pienen ja heikon haavin kanssa.

Suurimmat haukeni ovat siis olleet vahinkokaloja. Kun joskus harvoin olen yrittänyt jahdata tarkoituksella isoja haukia sisävesiltä, olen saanut vain alle 10 kilon kaloja. Syyskuussa on kuitenkin tarkoitus käväistä muutaman päivän ajan merellä paikassa, jossa on mahdollisuus myös suurhauen saamiseen. Ehkä silloin innostun yrittämään tosissani.

Viimeisimmän haukeni sain muuten lähes samalla tavalla kuin ensimmäiseni. Se otti tuossa melkein ikkunasta näkyvällä Saimaan lahdella mato-onkeen, kun jallitin lumpeikon laidasta paistiahvenia.

Hauki on kala!