Piti kiertää Ruijaa ja Lappia kalastamatta, mutta minkäs sitä luonnolleen voi. Reissun puolivälissä oli jo takana yksi kokonainen kalastusvuorokausi Tenolla ja satunnaista vieheen viskomista Jäämereen. Pysyivätkö vavat pusseissa edes loppumatkalla?

Fiskelva

Matka jatkui Starumfjordista länteen. Vuononpohjan jälkeen seurasi muutaman kilometrin maakannas ja kohta jo ajelimme läpi Reisaelvan suussa olevan Storslettin taajaman. Sieltä olisi ollut mahdollisuus koukata ylös lohijoen vartta aina Biltoon asti, mutta se ei kuulunut tällä kertaa ohjelmaamme.

Altan ja Skibottnin välisen tien varrella ihastelemme useita pieniä kuusimetsiköitä, joita on siellä täällä vuonojen pohjukoissa ja omakotitalojen pihoissa. Kuusen menestyminen näin pohjoisessa on hieman yllättävää, koska Suomessa kuusiraja on jossakin Saariselän korkeudella. Mutta kun ottaa huomioon talvellakin sulana pysyvän meren ja korkeiden vuorten tarjoaman suojan, ymmärtää asian paremmin.

Kuusikko

Laskeutuminen Holmfjelltiltä länteen alas Lyngenvuonolle tarjoaa hyvällä säällä Pohjois-Norjan upeimmat maisemat. Vuonon vastarannalla kohoavat lähes kaksikilometriset lumi- ja jäähuippuiset Lyngenin Alpit, joille suomalaisetkin vuorikiipeilyn harrastajat tekevät retkiään. Huiput houkuttavat karulla kauneudellaan yhä minuakin, vaikka kiipeilyni taitavat olla kiipeilty.

Lyngenin Alpit

Löysin kiipeilyn 90-luvulla vasta yli 40-vuotiaana ja siitä tuli minulle muutamaksi vuodeksi jopa kalastuksen kanssa kilpaileva harrastus. Etelä-Savon jyrkät rantakalliot tarjosivat kovia haasteita, ja uusien kiipeilypaikkojen etsiminen oli todella hienoa. En kuitenkaan (onneksi) ehtinyt lähteä esimerkiksi Alpeille ennen kuin jouduin terveyssyistä luopumaan kiipeilystä. Kohta jo 30 täyttävä poikani sen sijaan jatkaa kiipeilyä todella innokkaasti.

Lyngenin vuorilla olevat vedet ovat jääneet meiltä täysin koskematta. Nyt niille kapuaminen olisikin kenties jo suorituskyvyn tuolla puolen, sillä nousua on useita satoja metrejä. Esimerkiksi Rotsundista itään on 354 m korkeudessa suuri Sikkajavri, ja siitä etelään lähes 500 m korkeudessa moniosainen Kristianvatnan. Olderdalenista itään on 252 m korkeudessa Olderdalsvatnet. Ympärillä on jäätiköitä ja yli kilometrin korkeuteen kohoavia kivisiä torahampaita.

Lyngenin kaakkoon työntyvän pitkän sivuvuonon etelärannalla tie sukelsi pari kertaa niin uuteen tunneliin, että niitä ei ollut vielä vuonna 2005 painetussa Pohjois-Norjan kartassamme. Mahtavien tunneleiden louhimiseen on varmasti uponnut öljykruunu poikineen. Ennen toista tunnelia viivähdimme hetken hyvin varustetulla levähdysalueella, jossa oli tarjolla jopa suihku väsyneen matkailijan virkistykseksi. Vesi tuli kovalla paineella korkealta suihkuavasta vuoripurosta.

Levähdysalue tunnelin päässä

Koska oli sunnuntai, paikat olivat lähes täynnä kauniissa säässä viihtyviä lähiseutujen asukkaita. Norjalaiset osaavat totisesti ottaa kaiken irti niistä muutamasta lämpimästä ja kauniista kesäpäivästä, joita luonto silloin tällöin tarjoaa. Rantakivikkoon oli kannettu pöytiä ja lepotuoleja, siellä täällä kärysi grilli ja jossain paloi pieni nuotiokin. Lapset heittelivät viehettä vuoripurojen makeanvesivirtoihin tavoitellen seitiä ja muita mereneläviä. Vanhemmat siemailivat oluttakin, mutta humalassa örveltäviä ei näkynyt ensimmäistäkään.

Jäimme Lyngenille yöksi muutaman kilometrin päähän vanhasta Larsbergstunnelista paikkaan, jossa oli kolme muuta suomalaisporukkaa. Jostain korkealta kohisi kiireistä ja jääkylmää vettä tien ali alas vuonoon. Koska meri syveni mukavasti heti rannasta, toivoin saavani paikasta myös jonkinlaista saalista.

Koska jokisuun eteläistä puolta pommitti vieheillään jo puolenkymmentä miestä, menin itse sillan toiselle puolelle. Kun kiskaisin raskaan uistimen mahdollisimman kauas, sain odotella hyvän tovin ennen kuin siima löystyi pohjakontaktin merkiksi. Kovasta yrityksestä huolimatta sain tartutettua vain yhden raskaasti junnaavan kalan, joka sekin irtosi jossakin pohjan ja pinnan puolivälissä.

Vuoripuron suulla

Seuraavana aamuna ajelimme lyhyen matkan Skibotniin ja nousimme kaunista jokilaaksoa pitkin rajalle ja olimme tuossa tuokiossa Kilpisjärvellä. Tankkauksen jälkeen kurvasimme Kilpisjärven Luontotalolle tarkoituksenamme ostaa ajankuluksi kalaluvat Rajaväylälle. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä luvanmyyjien tietojärjestelmä ei suostunut aluksi antamaan meille rajajokikomission perhelupaa. Henkilökunta teki kuitenkin parhaansa ja noin puolen tunnin yrittämisen jälkeen aparaatti tulosti meille 15 euroa maksaneen lisenssin, jolla saimme kalastaa yhden vuorokauden ajan koko Väylänvarren matkalla aina Tornioon asti. Taitaa olla yksi Suomen pisimmistä kalaluvista.

Koska oli maanantai, jolloin illalla alkaa aina keskiviikkoiltaan kestävä lohen ja meritaimenen rauhoitus, päätimme keskittyä harjuksen kalastukseen Könkämäenosta. Tien varressa olikin tarjolla useita paikkoja, joissa oli helppo pistäytyä matkan varrella. Muutamin paikoin, kuten heti Peerakosken alapuolella, törmäsimme myös vaikeakulkuisiin pajukoihin.

Saarikoski tarjosi keskellä päivää ihan mukavia elämyksiä, vaikka koskea piiskattiin koko ajan muidenkin toimesta. Vaimolle rakentamani perholitka kiinnosti ensi heitosta lähtien kovasti harjuksia ja taimenia. Taimenet eivät tosin yltäneet vaadittuun 50 cm mittaan, joten ne päästelin pihdeillä irti koukuista, mutta harjukset olivat puolestaan lähes kaikki mittakaloja eli yli 25-senttisiä. Otimme syötäväksi muutaman 30-40 cm makupalan.

Saarikoski

Mahanahka piukkana palasimme vielä hetkiseksi samaan paikkaan. Sama meno jatkui: aivan vastarannan tuntumassa asustavat meänkieliset harrit olivat edelleen iskussa ja tapahtumia tuli lähes joka heitolla, välillä kaksikin kalaa kerrallaan. Taisivat olla kaloja, joita on vaikea tavoittaa varsinaisilla perhokalastusvälineillä.

Heittokoholla kalastus on mielestäni helpointa ja tuottoisinta siten, että perholitka on pääsiiman ja kohon välissä. Kun lyhyet tapsit sidotaan niin, että perhot eivät tavoita toisiinsa, tulee sotkuja paljon vähemmän kuin ”oikeaoppisessa” virityksessä, jossa perhot ovat vapaasti heittokohon jatkeena. Myös tuntuma ja tartutukset paranevat selvästi. Käytämme 8-jalkaisia vapoja, ohuita kuitusiimoja ja monofiili- tai fluorihiiliperukkeita. Perhot kiinnitän hyvin pienillä lenkkisolmuilla.

Rattoisan kalastuksemme keskeytti kaksi vähän erikoisempaa tapausta, jotka tulivat molemmat vaimolleni. Kun hän kelaili Saarikoskella litkaan napsahtanutta harria kohti rantaa, hyökkäsi loppumetreillä jostakin sivummalta litkan toiseen perhoon selvästi kookkaampi kirkas salama. Oliko se isomusharri vai jokin Itämeren ihme, jäi arvoitukseksi, sillä kala pysyi pienessä perhossa vain hetken.

Pättikkäkosken alla vaimon heittämään perhoon jysähti mahdollisesti kautta aikojen suurin harjuksemme. Se ruukalsi tiukan siiman päässä sinne tänne kivikkoisen pohjan päällä ja onnistui lopulta sukeltamaan kivenkoloon vaikka kuinka pantiin hanttiin. Ja sinnehän se jäi, voi surkeuden surkeutta. Paino saattoi olla lähempänä kahta kuin yhtä kiloa. Toista samanlaista ei kuulunut, vaikka jatkoimme toivorikkaana vielä ainakin tunnin ajan.

Kokeilin itsekin virvelillä heitettävää perholitkaa, joka osoittautui leveällä virralla tuottoisammaksi kuin perinteinen perhovapa. Heittosektorin pinta-ala moninkertaistui ja kalatapahtumat lisääntyivät sitäkin enemmän.

Perhoina käytimme yksinkertaisia nro 10 ja 12 koukkuihin sidottuja Red Tagin muunnoksia. Ottavin oli tällä kertaa Pink Tag, mutta myös Blue, Green, Black, White, Yellow ja itse Red Tag antoivat kalaa.

Pink Tag

Yön urvahdimme P-alueella vanhan lohitien varressa jossakin Lappean yläpuolella aivan jokirannassa. Aamulla ennen lähtöä erehdyin heittämään vielä kerran litkan virran vietäväksi ja ”jouduin” sotkemaan käteni harjusta peratessani. Sitten panimme pillit pussiin ja ajelehdimme pikkuhiljaa kohti kotimaisemia.

Lapin reissua ei siis pystytty tekemään kalastamatta, mutta yksi rutiini tuli sentään rikottua. En ottanut saaliskaloistamme yhtään kuvaa. Saadut harrit ja seidit eivät toisaalta olleet kovin kuvauksellista kokoakaan. Yhden vieraan saaliin kuitenkin ikuistin. Pättikkäkoskella oli joku ”kunnioittanut” saamaansa haukea nostamalla sen koivunoksaan. Näyttää tuo rivo ja täysin tarpeeton käytäntö yhä jatkuvan Pohjan perillä.

Nous hauki puuhun laulamaan