Vaikka olen tehnyt neljäkymmentä vuotta lomareissuja Lappiin ja Ruijaan, on maisemien katselu jäänyt kaiken voittavan kalastushulluuden takia vähälle. Oli siis korkea kiertää Jäämeren laitaa kaikessa rauhassa ilman kiirettä ottipaikalta toiselle. Vaan kuinkas kävikään?

Kun matkaa oli taitettu pari päivää Kuusamon, Sodankylän ja Inarin kautta Utsjoelle noin 1200 kilometriä, pysähdyimme Patonivan parkkipaikalle ja vilkaisimme alas joelle. Kymmenkunta kalastajaa ruoski siellä ohi soljuvaa jokea sellaisella innolla, että se tarttui meihinkin. Hulluuden puuskassa ostaa päräytyimme Uulan Säästöstä vuorokauden luvat Tenolle.

Patoniva

Käännyimme Saamen sillan pielestä vasemmalle ja nousimme Tenon vartta ylävirtaan, vaikka alkuperäinen aikeemme oli ollut ylittää silta ja kierrellä Ruijaa ristiin rastiin. Koska Yläkönkään maisemissa oli vähemmän tungosta kuin olimme odottaneet, pysäköimme vanhan tieuran laitaan ja kaivoimme esille onget, jotka oli vanhasta muistista ja kaiken varalta otettu matkalle mukaan.

Teimme kahta puolen kesähämärää kaikkiaan neljä kalastusiskua könkään alimmalle koskiosuudelle ja pääsimme eroon liiasta kalastusinnostamme. Lohta ei näkynyt, saati saatu. Ei purrut höyhentä, karvaa, puuta eikä rautaa. Vasta kun pienensimme perhoa, saimme kymmenkunta harjusta könkään loppuliu’usta.

Yläkönkäällä

Seuraavana iltapäivänä jatkui matkamme kohti Karigasniemeä. Tarkoitukseni oli uittaa perhoa kaikissa hyvännäköisissä helposti tavoitettavissa paikoissa, mutta pariin kolmeen lyhyeen kopaisuun se jäi. Paikkoja, joiden kohdalle voisi helposti pysäköidä asuntoauton ja piipahtaa pikakalassa, ei ole montakaan koko matkalla Utsjoelta Karigasniemeen. Lapintaloja, lomamökkejä, lomakyliä, puomeja ja yksityisalue-kylttejä on sitten sitäkin enemmän.

Löytyi sentään pitkä hiekkaranta, joka olisi sopinut paremmin uima- kuin kalapaikaksi. Oli tuttu parkkipaikka, jolta kuvasin Rastegaissan lumirinteineen. Seitalassa viuhtoi liian tiuha vapaviidakko.

Rastegaissa

Yläkönkään lisäksi yhytin koko etapilta vain yhden omaa silmääni miellyttävän rantapaikan. Paikassa ei ollut tällä kertaa lohta, mutta varmasti joskus on ollut ja joskus tulee olemaan. Sinne saavun vielä minäkin paremmalla ajalla ja tositarkoituksin.

Tankattuamme Karigaksella kesän kalleinta dieseliä (1,10 e/l) ja ostettuamme hieman evästä, vaihdoin autoon uuden ajovalopolttimon ennen kuin ylitimme kuningas Olavin valtakunnan rajan. Terveiset vain autonsuunnittelijalle, jonka innovaation takia piti irrottaa autosta koko etumaski ja valoumpio ennen kuin lampunvaihto oli mahdollista. Kauppias sentään lohdutteli, että joissakin uusissa autoissa lampunvaihtoon kuluu puolitoista tuntia merkkikorjaamollakin. Näin se tekniikka kehittyy aina vain kuluttajaystävällisemmäksi…

Norjan puolella katsastimme ensin piskuisen Dilljokkan, jonka varrelta löysimme 27 vuotta sitten kassakaapin, jossa oli asiakirjoja ja pikkurahaa. Ilmoitimme asiasta Karasjoen nimismiehelle, joka yhdisti asian vähän aikaisemmin tapahtuneeseen Esso-huoltoaseman ryöstöön. Opastin nimismiehen ja Esson omistajarouvan löytöpaikalle. Löydöstä kiitollinen rouva mätti minulle kassakaapin pohjalta monta kourallista kolikoita, jotka eivät olleet kelvanneet varkaille.

Koska kruunut sopivat siihen aikaan myös Suomen pajatsoihin, aloin mättää niitä kansanterveydelle heti Karigasniemeen päästyämme. Kun  siihen tuli lapinmies ihmettelemään, että on vain sinulla tuota Norjan rahhaa, vastasin että tämä on Karasjoen Essolta varastettua! Taisipa mies silloin vähän kavahtaa minua.

Jäimme silloin kassakaappipurolle yöksi, ja saimme mokomasta lirusta kerrassaan hienot tammukat. Suurin voimanpesä rusautti onkivavan poikki kuin kuivan kaislan. Maalasin muistikuvani pohjalta myöhemmin taulun, jossa on neljä tammukkaa kulleroiden keskellä. Taulu roikkuu tuossa seinällä vieläkin. Innostuin jossain määrin maalaamisesta, mutta ei minusta taiteilijaa tullut.

Ajelimme länteen kohti Kautokeinoa ja ihmettelimme (norjalaisten) kalastajien puuttumista Jiesjokkan varrelta. Ei ainoatakaan autoa tien laidan parkkipaikoilla. Eikö lohi nouse enää Tenosta, vai onko kalastus kielletty? Norjassahan kalastusta säädellään tarvittaessa reippain ottein.

Vuoddasluobbalin luusuassa muistelimme vuoden 1978 kesä-heinäkuun vaihdetta, jolloin paikka kuhisi siikaa. Satapäiset kalaparvet peittivät välillä joenpohjankin näkyvistä. Pintaperho oli silloin valttia. Siikojen lisäksi saimme harjusta ja taimenta. Vähän alempana joessa hyppäsi komeasti kohti taivasta myös Jiesjoesta noussut lohijalka.

Vuoddasjokka

Lappojavrella muistelimme parikiloisia rautuja, jotka nousivat jokeen elokuun alussa.

Gievddeguoikan ohitimme pienen tungoksen vuoksi, mutta muistimme ensimmäistä käyntiämme noin 30 vuotta sitten, jolloin eräs koti-Suomeen lähtöä tekevä nuorimies antoi meille valtavan pussillisen yöllä perhostelemiaan isoja siikoja. Kalat olivat jääneet perkaamatta ja olivat siksi jo aika valmista tavaraa. Hautasin silloin hiekkatörmään ainakin viisi kiloa jalokalaa.

Matka jatkui pohjoiseen kohti Jäämerta. Tutussa hiekkamontussa, jossa tein ysikutoseen Saabiin kytkinremontin joskus 80-luvun alussa, oli puolenkymmentä autollista suomipoikia. Perhot parveilivat ja keli haiskahti kalalle, mutta kukaan ei näyttänyt kantavan kalaa leiriin. Muuan itikoita huitova maanmies ”kiikaroi” jatkuvasti kohti pilvetöntä taivasta ja toikkaroi ympäri leiriä. Paikalle osunut norjalainen pariskunta ei viihtynyt pitkään, vaan vaihtoi telttansa loitommalle. Meille maistui uni pitkälle aamuun.

Päiväkorentojen parveilu

Masijoen sillan pielessä piti asentoa vain yksi suomalainen porukka. Parhaimmillaan/pahimmillaan paikka suorastaan kuhisi suomalaisia, minkä vuoksi pääsy autoilla aivan veden ääreen estettiin myöhemmin. Noin kymmenellä käynnillämme olemme saaneet paikasta aina hyvät kalat: siikaa, harjusta, taimenta ja rautua. Nyt tyydyimme katsastamaan itse Masin kylän kirkkoineen.

Eibyelvan rotkoa filmasimme perusteellisemmin kuin koskaan ennen. Seitsemänkymmentäluvulla yövyimme pari kertaa teltassa tien vieressä, mutta nyt betoniharkot estävät tieltä sivuun ajamisen. Rotkon syvissä kuopissa oli silloin hanakasti nappaavia taimenia ja rautuja.

Eibyelvan rotko

Altajoen alajuoksulla katselimme kuinka kalastusopas lähti viemään asiakasta isolla jokiveneellä kohti ylävirran mahtavia ottipaikkoja. Rahalla saa ja hevosella pääsee!

Käännyimme länteen valtatielle E6 ja ajelimme aina vain komistuvissa maisemissa Kåfjordbotniin, johon laskee kaksi pientä lohijokea, Mathiselva ja Botnelva. Joista jälkimmäinen on siitä mielenkiintoinen, että tie ylittää sen suulla olevan merenlahden ja sillan kohdalle on muodostunut vuoroveden mukaan suuntaansa vaihtava virta. Paikassa saa, ainakin siellä kalastaneiden suomalaisten mukaan, kalastaa ilman lupaa kuten muuallakin meressä.

Maanmiehillä olikin jos minkälaista vapahoitoa toivorikkaana vedessä. Oli kuitenkin laskuvesi ja kala sen vuoksi kadoksissa. Illalla olivat saaneet turskaa, seitiä, kampelaa, makrillia, ja oliko joku yhyttänyt jalokalaakin. Läheisellä vanhalla soramontulla lomaili kymmeniä norjalaisia ja muitakin kansallisuuksia.

Langfjordilla kokeilin hieman merikalastusta paikassa, josta saimme kauan sitten mojovia turskia lähes joka heitolla. Nyt kalaa ei kuulunut, vain kookas lokkilintu kävi kirkaisemassa moitteensa kalamiehelle.

Jäätiköitä ja lumisia vuorenhuippuja ihaillen ylitimme Kvänangenin vuonon kapeikossa olevan sillan ja nousimme yli 400 metrin korkeuteen ylängölle. Oli kerrankin hyvä sää ja näkyvyys.

Ruijan rantaa

Oksfjordiin laskee oikein mukava pienehkö lohijoki, Fiskelva, jolla olemme kalastaneet muutamia kertoja. Tavallisin saalis on ollut muutama merirautu vuorovesialueelta sillan ja meren väliltä. Nyt joki näyttää jaetun useaan alueeseen (zone) erilaisine sääntöineen. Pari kaveria heitteli jokeen perhoa, ja yksi norjalainen herrasmies näppäili nuotiolla kannettavaa tietokonettaan. Idylliä, johon vielä palaan kalastusaikeissa, jos elää saan.

Fiskelva, Oksfjord

Jatkoimme hieman lännemmäksi. Oli nousuvesi ja Straumfjordiin virtasi vettä valtavalla voimalla. Pysähdyimme hetkiseksi pienelle levikille, jolla oli kioski. Koska perässämme tullut norjalainen asuntovaunu pysäköi niin, että jäimme sen taakse jumiin, päätin käyttää odotusajan hyväkseni ja kaivoin esiin kalastusvälineet.

Laskeuduin alas rantakivikkoon, jossa kalasti kaksi miestä ja nuori poika. Suomalainen isä opasti poikaansa virvelin käytössä. Toinen, englantia puhuva mies oli kiskaissut rantakivelle hienon puolikiloisen meriraudun, jonka lajia ja alamittaa kalastajat pohtivat. Kun kerroin, että merirautu (char) on parasta mitä merestä voi saada ja että alamittakin (30 cm) ylittyy, kalastajan naama levisi muikeaan hymyyn.

Yritin aluksi kalastaa alakerran väkeä painavilla turskapilkeillä, mutta ilman tulosta. Voimakas virta vei mukanaan 200 g painavat vieheetkin. Kun heitin pitkälle ylävirtaan ja annoin juksan painua vapaasti, sain kelata sen kohta alavirrasta takaisin. Kokeilin myös pieniä lusikoita ja lippoja, mutta niitäkään ei huolittu.

Lopulta rakensin kahden perhon litkan pienistä lohiperhoista ja aloin heittää sitä raskaalla vesikoholla. Johan alkoi tapahtua. Perhoihin napsahteli pientä seitiä lähes joka heitolla, joskus kumpaankin perhoon yhtä aikaa. Mutta koko oli niin vaatimatonta, että päästelin kalat takaisin mereen.

Lopetin tuloksettoman kalastuksen noin tunnin kuluttua. Meriraudun kalastajakin lopetti ja otti koko ajan kivellä auringossa perkaamattomana viruneen saaliin mukaansa. Ehkä hän piti hyvin muhineesta kalasta!

(Jatkuu seuraavassa blogissa…)