Urheilukalastuksen ideoista keskeisin on kalastustaitojen kehittäminen ja sitä kautta pyrkimys isompiin saaliskaloihin. Monet tähtäävät myös suurempiin kertasaaliisiin. Vaan voisiko kalastusfilosofiansa rakentaa jotenkin toisin?

Sopivan kokoinen Perheen kokoon nähden sopivan kokoinen kala on mieluinen saalis. Mutta muunkin kokoinen tai -lajinen kala kelpaa, kunhan se on kalastuslain ja paikallisten sääntöjen mukainen eikä ole uhanalainen.

Kun tuurit ja taidot kohtaavat, voi tuloksena olla ylenpalttinen kalansaalis, jonka hyödyntämiseen ihmisravintona tarvitaan kotiväen lisäksi tuttavat ja kylänmiehet. Toinen, koko ajan yleistyvä ratkaisu on valikoiva kalastus tai peräti pyydystä ja päästä –käytäntö, jotka mahdollistavat tartutus- ja väsytysnautintojen jatkumisen, vaikka saalista on jo sopivasti.

Intohimoisen kalastajan kannattaisi kuulostella herkällä korvalla omia aistejaan ja joskus pohtia vähän viettejäänkin. Miksi haluan yhä uudelleen kokea kalan iskun vieheeseen? Miksi vastaan rimpuilevan kalan pakottaminen haavihollille on niin koukuttavaa?

Monet syyttävät kalastusinnostaan ihmisessä piilevää saalistusviettiä, jotkut jopa veristä tappamisviettiä. Itse luulen, että meissä on jotakin syvällisempää.

Olen korpifilosofiassani tullut siihen tulokseen, että mies on onnellisimmillaan hankkiessaan suojaa ja ravintoa perheelleen. Ensin mainitun vietin tyydyttämistä ovat muun muassa rakentaminen, kaikenlainen tarvekalujen nikkarointi ja tulen sytyttäminen. Jälkimmäistä ovat esimerkiksi maanviljely ja puutarhatyöt sekä keräilytalous, kuten marjastus, sienestys, kalastus ja metsästys.

Halu tai jopa himo kalastaa kumpuaa siis tarpeesta hankkia ravintoa. Vietti vie varsinkin niitä, joilla on muitakin suita ruokittavana kuin se lähin. Älkää siis vaimot ja lapset ihmetelkö, miksi mies haluaa joskus kalavesille. Se ei ole niinkään tarve päästä pois kotoa, vaan piilevä tarve tuoda saalista kotiväelle. Se, että mies viihtyy kalareissuillaan, ei liene keneltäkään pois.

Kotiväen hyväksyntä on kuitenkin hyvin tärkeää, ja jos kotiin tuotua saalista vielä vähän kehaistaan, niin mies on onnensa kukkuloilla.

Jos kalastaja peruu kaikki saalistapahtumansa ja luulee pelastavansa maailman ostamalla kalansa kaupasta, jää tarve oman saaliin tuomisesta kotiin tyydyttämättä. Itseään väärin lukeva kalastaja jatkaa pyydystä ja päästä –touhujaan ja korvaa saaliin perheelle viemisen raportoimalla ”vapauttamistaan” kaloista netissä. Seurauksena on pakonomainen kierre julkistaa aina vain komeampia ”saaliita”.

Entä jos kalastaja palaisi käytännöissään takaisin vanhoihin aikoihin, jolloin oli lupa mennä kalaan puhtaasti saalis mielessä? Kalastaisi hyvällä omallatunnolla ei-uhanalaisia lajeja ja lähtisi kotosalle, kun saalista on sopivasti?

Kalakantojen suojelu kasvatettua lohta ostamalla on hullun hommaa. Allaslohien kasvattamiseen tarvitaan kalanrehua, joka valmistetaan, yllätys yllätys, kalasta. Yhtä lohikiloa kohti tarvitaan noin 2,5 kiloa rehun raaka-ainetta. Rehukalaksi troolataan maailman meriltä myös uhanalaisia kaloja. Ennen kuin kala on marketin tiskillä, se on saattanut pyörähtää jopa Kiinassa asti fileoitavana. Järjetöntä!

Kun joka tapauksessa käymme kalassa, on hölmöä päästää kaikki kalat takaisin ja ajella kotiin kalakaupan kautta. Laillisesti kalastetun, vesistössä runsaana esiintyvän kalan ottaminen syötäväksi on sallittua ja myös ympäristön kannalta järkevää.

Olen ollut melkoisesti koukussa kalan koukuttamiseen ja väsyttämiseen. Kun kävin vielä pari vuotta sitten 100-150 kertaa vuodessa kalassa, jouduin luonnollisesti perumaan suurimman osan kalatapahtumistani. Etenkin hauet saivat tuta leukaperissään kalastusintoni, sillä saatoin ”vapauttaa” niitä vuoden mittaan satoja yksilöitä.

Vähensin joutokalastustani jo viime kaudella ja olen vähentänyt sitä edelleen tänä kesänä. Tarkoitukseni on kokeilla, millaista on vanhan ajan valikoimaton ja saaliskeskeinen kalastus, tosin nykyaikaisia urheilukalastusvälineitä käyttäen.

Näyttää siltä, että kalastuskerrat vähenevät roimasti. Saimme esimerkiksi muutama ilta sitten lähivesille suuntautuvalla uistelureissulla pari nättiä kuhaa, kaksi parahultaista haukea ja yhden oikein pulskan ahvenen. Niiden syömisessä menee varmasti vielä muutama päivä ennen kuin on taas syytä käydä kalassa.

Sen verran olen kuitenkin päättänyt periaatteestani tinkiä, että ainakin liian suuret hauet tulen päästämään takaisin. Niillä lienee järven terveyspoliisina tärkeämpääkin tehtävää kuin toimia raskasmetallien lähteenä ruokapöydässämme. Kymppikiloisen vonkaleen syöminen viimeistä ruotoväliä myöten tietäisi kahden hengen perheessämme monen viikon kalastustaukoa, joka voisi aiheuttaa liian pahoja vierotusoireita.

Toivonkin nykyisin saavani sopivasti sopivan kokoista saalista. Ainakin toistaiseksi Ahti on toteuttanut toiveeni sataprosenttisesti. Kun korkeintaan parikiloisia kaloja tulee yksi kerrallaan, voi kalastuksen lopettaa aina oikeassa vaiheessa.

Tällainen kalastus on lähes valikoivan kalastuksen vastakohta. Kalastus kohdistuu runsaslukuisina esiintyviin lajeihin ja niiden lähes kaikkiin ikäluokkiin. Ylitehokas suurten yksilöiden seulominen pois vedestä voi johtaa lopulta kalojen geeniperimän muuttumiseen, mistä on viitteitä muutamien suurten väestökeskusten tuntumassa elävissä kuhakannoissa.

Valikoimatonkin kalastaja kuitenkin valikoi. Hänen on noudatettava tinkimättä alamitta- ja rauhoitussääntöjä, eikä järjen käyttökään ole kiellettyä. Piskuisen kalanpoikasen ottamisessa ei ole mieltä, vaikka lajilla ei alamittaa olisikaan. Myös kalastuspaikka, aika ja olosuhteet yhdessä kalastustavan ja välineiden kanssa merkitsevät käytännössä valikointia. Lohikala nappaa todennäköisemmin selkävesillä uistimeen kuin laiturin nokassa mato-onkeen.

Mitä sillä välin, kun edellisen reissun kalat on vielä syömättä? Syyhyävätkö kädet tarttua vavankahvaan? Ihme kyllä ei pahemmin. Olen näet tyydyttänyt toista miehen perusviettiä eli kohentanut asuntoamme. Sahaillessani lautoja ja naulaillessani niitä paikoilleen ja välillä kaikessa rauhassa tuumaillessani olen ollut hyvin onnellinen mies.