Jokaisella on lähtemättömästi muistissa ensimmäinen mielikuva tästä maailmasta. Kenellä se on auvoinen äidin syli, kenellä aurinkoinen kesäpäivä kotitanhuvilla. Minulla se on päin pläsiä läsähtävä särki.

Pilkkisärkiä Saimaalta

On varhainen viisikymmenluku, jolloin juhannus oli vielä oikealla kirkollisella paikallaan eli 24. kesäkuuta. Olemme koko äidin puoleinen suku isälläni vahvistettuna viettämässä keskikesän juhlaa Kyyveden Pohjalahden Pohjasaarilla, joita tosin siihen aikaan taidettiin kutsua uittoyhtiön mukaan Kyminsaariksi. Istun isän sylissä onkivapaa pidellen ja ongen koho sukeltaa. Vedämme yhdessä vavasta ja vedestä nousee sätkivä ja kiiltäväkylkinen kala, joka läsähtää limaisena päin kasvojani.

Näin minut suorastaan rokotettiin särjen saajaksi ja ystäväksi.

Särki ei ollut siihen aikaan roskakalan maineessa. Kun vähän isompana vietin kesiäni Pohjalahden mummolassa ja aloin käydä isoenoni Herkon kanssa päivittäin ongella (usein kaksikin kertaa päivässä), otimme aina kaikki kalat uimaan veneen pohjalla olevaan veteen ja toimme koko saaliin reissun jälkeen ruuaksi valmistettavaksi.

Kalaa tuli joskus melkoisestikin, mutta se meni hyvin kaupaksi ruokapöydässä, jonka ääreen kokoontui toistakymmentä syöjää. Siihen aikaan nautittiin vielä kolme lämmintä ateriaa päivässä: aamiainen, puolinen ja illallinen. Raskas kehollinen työ vaati runsaat sapuskat.

Särki kelpasi siinä missä muutkin sisävesien kalat keitettäväksi, paistettavaksi, savustettavaksi ja etenkin suolakalaksi. Itse miellyin eniten särjestä tehtyyn hiilloskalaan.

Kotikyläni paras kalapaikka oli Laavus, kolme kilometriä pitkä matala metsäjärvi. Sen kaloja olivat ahven, hauki, kiiski, made ja lahna, mutta särjet siitä puuttuivat lähes tyystin.

Olin erittäin kateellinen naapurin Ietulle, joka oli kuulemma saanut ongella yhden särjen Laavuksesta. Myöhemmin särkiä alkoi tulla enemmänkin, sillä ne pääsivät järveen vasta avattuja metsäojia pitkin pohjoisessa virtaavasta Naarajoesta. Muutos heikensi järven mainiota ahvenkantaa, mutta hauet alkoivat kasvaa entistä isommiksi.

Särki oli pääosassa myös eräällä ikimuistoisella kalaretkellä Naarajoen Kälyskoskille ja Joenpolveen. Reissutöitä tekevä isä ehti vain harvoin rentoutua, mutta kerran hän ehdotti, että menisimme yhdessä joelle ongelle. Ajelimme moottoripyörällä Halmekankaan metsätietä länteen ja tarvoimme soiden yli Joenpolveen erääseen metsäsaarekkeeseen. Siellä isä taittoi hoikasta haavasta meille onkivavat ja sitoi niihin siimat kohoineen päivineen. Mutta sitten paljastui, että madot olivat unohtuneet kotiin.

Kovan oksantyngällä kaivamisen jälkeen löysimme lopulta yhden pienen lieron, jonka pujotimme kookkaaseen koukkuun. Isä tökkäsi ongen joen rantapenkkaan ja sanoi, että se on sinun onkesi. Sen jälkeen isä alkoi sytytellä nuotiota kahvituliksi ja itikkasavuksi. Katselin onkea, jonka syötti liiraili virrassa pitkien huojuvien pohjaruohojen seassa. Sen lähelläkään ei näkynyt kaloja. Kyllästyin ja menin nuotiolle syömään eväitä ja ryystämään isän reilusti maidolla laimentamaa kahvia.

Tulistelun jälkeen pursuimme soista joenrantaa pitkin ylävirtaan katsomaan Kälystä, jossa vesi liikkui vähän huljakammin. Kosken putouskorkeus oli muutamien kymmenien senttien luokkaa. Vuosia myöhemmin kävimme kavereiden kanssa koskella tuon tuostakin, milloin kalassa, milloin ravustamassa.

Kun palasimme saarekkeeseen, johon isä oli jättänyt reppunsa ja jonne jätimme onkeni onkimaan omia aikojaan, oli ongessa sittenkin kala. Särki, eikä ihan pienikään.

Sen jälkeen sain todistaa elämäni ensimmäistä C&R-tapahtumaa, kun isä päästi särjen takaisin veteen. Hän oli sitä mieltä, että yhdestä särjestä ei olisi koko perheelle syötäväksi. Minä olisin halunnut tuoda tuonkin saaliini kotiin.

Kalan päästäminen takaisin veteen jäi pitkäksi aikaa kangertamaan mieltäni jotenkin epäoikeudenmukaisena tekona. Sehän oli minun kalani!

Kun kolmekymmentä vuotta sitten muutimme nykyiseen kotikuntaani Ristiinaan, jouduin lähes naurunalaiseksi särkien kalastamisen takia. Saimaassa kun olisi parempiakin eväkkäitä.

Saalistin särkiä maukkaiksi hiillos- ja suolakaloiksi jopa verkolla. Talvella keräsin jäiltä muiden pilkkijöiden hylkäämiä kirkaskylkiä. Vielä nykyisinkin teemme joka talvi särjistä maittavia kalapullia.

Särki on kala!